Isäni

Isäni menehtyi syöpään 26.12.2010, hänellä oli lisämunuaisen kasvain. Hän oli 60-vuotias. 1.7 hän olisi täyttänyt 61-vuotta.
Kasvain oli kooltaan rusinapaketin kokoinen ja oli salakavala.
Kasvain leikattiin pois 28.12.2009, mutta syöpä rupesi leviämään syksyllä 2010 leikkauksesta huolimatta. Syöpä oli ruvennut leviämään rajusti epikriisin mukaan ja mitään ei ollut tehtävissä. Syöpälääkkeet eivät auttaneet eikä niitäkään keritty syödä kuin vajaa 3kk.

Kesän alussa 2010 isäni sai terveenpaperit. Sanottiin, ettei syöpä ollut levinnyt ja nyt pitäisi vain käydä kontrolleissa säännöllisesti. Uutinen oli mahtava ja tuntui, että selvittiinpäs.
Syksyllä kivut alkoivat yhtäkkiä ja kipu tuntui leikkauskohdassa josta syöpä oli leikattu. Olin muuttamassa tuolloin pois 350km päästä kotoa ja isäni viimeisillä voimilla tuli muuttoavuksi, vaikka oli todella huonossa kunnossa. Siitä alkoi isän sairasloma, isältä otettiin röntgen ja keuhkoissa oli näkynyt kuulemma "täpliä". Isäni alkoi käydä uudestaan syöpälääkärillä ja sai syöpälääkkeet ja monet muut lääkitykset kipuihinsa. Mikään ei auttanut, isä alkoi laihtua ja ei pystynyt syödä enää kunnolla oksentelusta johtuen.

Joulukuussa tulehdusarvot nousivat ja ambulanssi haki isän sairaalaan koska isä ei pystynyt enää kävellä.
Isä kerkesi olla sairaalassa 2,5 viikkoa. Vointi huononi jouluaattona, joulupäivänä hoitaja vihjaisi, että arvot ovat niin huonot ettei mikään enää auta. Isä nukkui pois kovien kipujen jälkeen tapaninpäivänä.

Oloni oli helpottunut isän kuollessa, koska hänellä oli niin kovat kivut ja tuskat. Mikään ei auttanut, ei kipulääke ja isä huusi monet kerrat apua. Helpotuin kun isä nukkui pois, kipuja ei enää olisi enkä halunnut hänen kärsivän. Hoidin perunkirjoitukseen viittaavat asiat, koska äitini ei pystynyt ja siskoni oli koulussa. Saatossa itkin, hautajaisissa en.
Olen aina hyväksynyt kuoleman osana elämää ja tuntui, että selviäisin surusta. En myöskään voinut murtua, koska minun piti huolehtia äidistäni ja kannustaa häntä.

Nyt suru on alkanut muuttua ahdistavaksi. Olen ruvennut yhtäkkiä itkemään ja mikään ei tunnu enää miltään. Tuntuu, ettei millään ole väliä enää. Välillä olen ajatellut hakevani apua, vaikkapa terapiaa. Silti olen vain kestänyt ja yrittänyt itkeä surun pois. En ole myöskään puhunut surusta kellekään sen oikealla nimellä, sanon vain kaiken olevan hyvin. Silti olen vain yrittänyt kestää, vaikka välillä murrun.

Minun on vaikea puhua surusta sen oikealla nimellä, sanoa miltä itsestä tuntuu oikeasti. En halua olla heikko, enkä halua olla säälittävä. Silti kaipaisin jonkun jolle puhua, jonkun jolle olla heikko ja sanoa että tarvitsen apua. Itkeä ja purkaa itseäni, vaikka se tuntuu ahdistavalta.