Ensimmäinen joulu ilman miestäni

Mieheni menehtyi juuri, nyt joulun alla. En pysty ääneen sanoa kuoli, vaan käytän kaikkia muita ilmaisuja. Hän oli nuori, 39 vuotias perheen isä. Hän sairasti harvinaista aivosyöpää ja hoidoista ja tahdonvoimasta huolimatta, tauti vei voiton. Hän hävisi ja minä ja tyttäremme menetimme rakkaamme. Tämä on ollut viiden vuoden tie, hyvinä ja huonoina aikoina, toivoen ja luottaen, että joku keino löytyy. Ei löytynyt.

Onneksi meillä on ollut paljon hyviä hetkiä ja hänen kuntonsa heikkeni viimeisen kahden kuukauden aikana ja hoidin itse häntä kotona niin pitkälle, kuin se oli mahdollista, eli hänen elämänsä toiseksi viimeiseen päivään saakka. Sitten minun uskallus kotona loppui, kun kunto romahti totaalisesti. Mutta, se oli hänen kanssaan jo aiemmin puhuttu yhdessä, että niin kauan hoidan itse häntä kotona, kuin se on mahdollista, eikä mene ihmisrääkkäyksen puolelle.

Hänen viimeiset hetkensä olivat hyvät, ei kipuja, ei tuskaa. Hän nukahti minun lähelleni, halatessani häntä ja toivottaessa hyvää matkaa sinne jonnekin, missä ei ole enää kipuja ja sairautta. Hän nukahti ikiuneen ja minulle jäi levollinen, hyvä olo hänen puolestaan, mutta omasta puolestani olen surullinen, hämilläni ja ikävöin häntä jo sillä hetkellä.

Minä ajattelen niin, että toivoin hänen kuolemaansa, toivoin, että hän pääsisi pian pois. Minusta oli itsekästä ajatella, niin sairas kuin hän lopussa oli, että hän ei olisi vielä menehtynyt. Hän ei enää pystynyt puhumaan, liikkumaan, nielemään, hän vain räpsäytti ripsiään vastaukseksi. Hän oli ruumiinsa vanki. Monesti kyynel vain valui hänen silmistään, kun puhuin hänelle. En halunnut itkeä hänen vierellään, ettei hänelle tullut paha mieli, sillä hän ei pystynyt lohduttamaan minua ja tiedän, että se haittasi häntä. Silti, välillä palaan siihen mielessäni siihen terveeseen aikaan ja kysyn, että miksi elämä antoi tuollaisen kauheuden tulla elämäämme ja viedä meiltä pois jotain ainutlaatuista ja arvokasta, meidän rakkaamme.

No, kyllä se elämä tästä jatkuu, päivä kerrallaan. Aina huomenna on uusi aamu, johon herätä ja jatkaa toipumista. Minä en aio paeta surua ja ikävää, otan ne vastaan, sillä niistä tiedän, että hän, joka meni pois ikuisuuteen, oli ihminen, joka kosketti minua syvästi, rakasti ja on aina osa minua.

Voimia kaikille syövän kanssa taisteleville, heille joilla se on ja omaisille, jotka taistelevat mukana. Joulun iloa, surusta huolimatta!