Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Saattohoito

Äitiä aina niin ikävä

Aikaa on kulunut ja suru muuttanut muotoaan, enää ei tarvitse huutaa täyttä kurkkua äitiä niin usein kun aluksi. On vain ikävä. Ihan terapiaksi itselleni pyydän saada kertoa omasta menetyksestäni.

Äitini nukkui pois 24.5.2010 kaikkialle levinneen haimasyövän runtelemana. Maaliskuussa tuli diagnoosi ja siitä alkoi tuskien taival. Kipuhoidossa epäonnistuttiin yhä uudelleen ja uudelleen. Jouduin tappelemaan äitini seinäjoelle kipulääkärille joka asensi kipupumpun KOLME kertaa ja vasta viimeisellä kerralla saatiin jonkinlaista vastetta. Loppuun asti äitini kärsi kauheita kipuja ja pyysi saada kuolla. Silti hän sinnitteli vielä reilut kolme viikkoa sen jälkeen kun lääkäri sanoi että lähtö saattaa tulla millä hetkellä hyvänsä. Hän myös nousi vuoteestaan ja käveli toiseksi edelliseen elinpäiväänsä saakka vaikka sen ei pitänyt mitenkään olla mahdollista lääkkeiden ja syövän vuoksi. Rukoilin kaikkea maailman hyvää että äiti pääsisi jo pois viimeiset viikot ja kuolema lopulta oli suuri helpotus. Asuin lähes vuodeosastolla mutta viimeisinä öinä aloin olla niin väsynyt siihen sairaalan ja kodin välillä ravaamiseen (kävin imettämässä kotona poikaani) ja jatkuvaan valvomiseen että en jaksanut enää jäädä joka yö sairaalaan. Onneksi hoitajat soittivat minulle viimeisenä yönä ja kertoivat lopun olevan lähellä. Äitini nukkui pois 53 vuotiaana, juuri kun hänen elämänsä olisi vasta alkanut eron ja muiden vaikeuksien jälkeen. Onneksi hän ehti tapaamaan ensimmäisen lapsenlapsensa, tiedän että se teki hänet onnelliseksi.

Kovin on orpo olo. Olimme niin läheisiä kun äiti ja tytär vain voivat olla. Teimme kaikkea ihanaa yhdessä, äiti oli yksi tärkeimmistä ihmisistäni. Isäni kanssa en ole tekemisissä, hän kun on psykopaatti ja sisareni on narkkari-alkoholisti joten hänenkään kanssa en ole kovin läheinen. Onneksi minulla on lapseni ja mieheni. Toinen lapsi on tuloillaan keväällä. En tiedä helpottaako se tuskaa vai tekeekö se surusta vielä suuremman kun lapseni syntyy samoihin aikoihin kun vuotta aikaisemmin äitini teki kuolemaa. No kuolemaa seuraa elämä jne.

Ikävä on aina seuralaisena, haluaisin niin jakaa äidin kanssa tätä raskautta ja muuta. Matkustaa ja vain jutella. Mutta ei. Surullekaan ei juuri ole ollut aikaa kun äidin sairastuttua jouduin suoraan äitiysloman keskeltä astumaan perheyrityksen puikkoihin. Edelleen haaveilen parin viikon lomasta että saisi vain olla perheensä kanssa ja ajatella asioita. Voi äiti miten kaipaan sinua. En vain voi ymmärtää että Häntä ei ole. Hienointa ja rakkainta kaikista. Miksi juuri hänen täytyi kuolla? Miksei se voinut olla paska isäni?

ÄITIIIIIII!
TinkaT | 27.10.2010 klo 10:53:58