Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Saattohoito

Re: Äitini kuolema lähellä..

Luin edellisiä viestejäsi ja ajattelin vastata, kunnes huomasin viimeisen viestisi. Kirjoituksesi pysäyttivät minut. Ne muistuttivat minua kokemastani.

Myös minun äitini sairasti kohtusyöpää, ja kahden vuoden rankkojen syöpähoitojen jälkeen äiti oli huonossa kunnossa. Ensimmäinen vuosi meni suhteellisen hyvin ja hän eli, voisi sanoa, normaalia elämäänsä. Toisen vuoden kuluessa hoidot alkoivat jo vaikuttaa vointia heikentävästi. Aivan kuten sinunkaan äitisi hän ei lopulta enää pystynyt syömään, laihtui ja hän muuttui pieneksi ja hauraaksi.Hänellä alkoi olla kipuja ja hän oli kovin väsynyt, oikeastaan hän oli pitkällään miltei koko ajan. Voimat vähenivät. Kolme kuukautta syöpähoitojen lopettamisen jälkeen hän kuoli oltuaan muutaman päivän terveyskeskuksessa. Outoa oli, kun tavallaan toivoi kuoleman tulevan, muttei kuitenkaan. Vaikka tiesi sen pian tulevan, niin silti se pääsi yllättämään. Kuoleman jälkeen tunteet olivat sekavat-helpotusta, ihmetystä, epäilyä. Keskityin kovasti käytännön järjestelyihin ja mietin, että olenko tunteeton ihminen kun en mielestäni surrut, vaan touhusin energisenä. Vasta myöhemmin suru iski ja sitä kesti yllättävän pitkään. Yksin ollessani saatoin suorastaan ulvoa ikävääni. Kävin viimeisten aikojen tapahtumia läpi uudelleen ja uudelleen. Olin välillä melkeinpä vainoharhainen kun ajattelin, että äitiäni ei ehkä hoidettukaan viimeisinä päivinä niin kuin olisi pitänyt ja että hän kuoli johonkin muuhun, koska jotain jätettiin ehkä tekemättä. Olinhan nähnyt äidin kunnon romahtavan muutamassa päivässä täysin. Järki sanoi yhtä, tunne toista. Pakotin itseni kuitenkin kuuntelemaan järjen ääntä.

Kirjoitit, että olette äitisi kanssa olleet todella läheisiä. Niin olimme mekin. Myös minun äitini jaksoi huolehtia muista viimeiseen asti. Hän suhtautui väistämättömään rauhallisesti ja hän oli niin vahva. Toivon että minustakin löytyisi samanlaista vahvuutta kuin äidistäni. Pikku hiljaa arki kuitenkin vie mennessään ja ajatukset enemmän ja enemmän kohdistuvat elämään ja eläviin. Silti äiti on aina muistoissa mukana.

Sinulle toivon voimia ja jaksamista. Päivä kerrallaan.
Cela | 13.8.2010 klo 22:20:48