Äitini kuolema lähellä..

Hei palstalaiset!

Olen lukenut tätä palstaa pitkään ja vissiin kerran ennen kirjoittanut tänne.

Tilanteeni on se, että äitini 65 v on sairastanut kohtusyöpää v. 2007 asti. Hyvin aggressiivista sellaista. Viime viikonloppuna käydessäni kotona juttelin äitini kanssa vakavasti, kuolemasta yleensä ja hänen kuolemastaan. Olen nimittäin ammatiltani lähihoitaja vanhustyössä eli kohtaan näitä asioita päivittäin. Hän kertoi, että sytohoidot ovat nyt ohi ja jäljellä on enää oireenmukainen lääkitys. Hänellä se syöpä uusi v. 2008 ja viime syksystä lähtien kunto on mennyt alaspäin nopeasti. Hän on miettinyt kaiken valmiiksi hautajaisia myöten ja on sinut elämän ja kuoleman kanssa. Kotona on niin kauan, kun voi suihkussa käydä, mutta sen jälkeen viimeinen paikka on tk-sairaalan vuodeosasto.

Luopuminen on todella rankkaa enkä minäkään sitä haluaisi tehdä. Äitini ei syö juuri mitään, yskii ja hänellä on kipuja paljon. En muuta enää toivo kuin että hänen ei tarvitsisi kauan kärsiä ja että kuolema tulisi sitten nopeasti. Toivon niin sekä tyttärenä että hoitajana. Hän tietää, ettei hänellä ole paljon aikaa jäljellä. Ehkä viikkoja, korkeintaan kuukausia. Olen itkenyt kolme päivää ja antanut itselleni luvan surra äitini menetystä.

Aion tietysti kulkea äitini rinnalla loppuun asti, mutta oma jaksaminen on nyt niin ja näin. Minusta tämä on raastavaa aikaa. Olen kertaalleen käynyt sen läpi mummoni kohdalla, tosin hän ei kuollut syöpään vaan aivohalvauksen jälkitilaan. Tuntuu pahalta seurata sitä, miten äitini vain kuihtuu pois. Hän on laihtunut ja muuttunut niin pieneksi. Ei jaksa muuta kuin vain maata. Onneksi minulla on työni, joka pitää minut elämässä kiinni, vaikka kuolema on kyllä siinäkin koko ajan läsnä. Minulla on myös tukiverkosto, mieheni, isäni ja monia ystäviä jotka tietävät tilanteeni. Juuri nyt en tiedä, miten ihmeessä aion jatkaa elämääni sitten, kun äitini nukkuu pois..en halua ajatella sitä, mutta nyt on pakko. Juuri nyt suru on niin musertava, että se imaisee kaiken sisälleen....

Olen liittynyt syöpäyhdistyksen jäseneksi henkilökohtaisista ja ammatillisista syistä. Vaikka äitini ei saanut niistä hoidoista enää apua, niin ehkä sadat muut syöpään sairastuneet saavat. Haluan tukea tätä tärkeää toimintaa, uusien hoitojen etsimistä ja ajatellut jopa tukihenkilötoimintaa. Haluan tehdä asioille jotain, äitini ja itseni vuoksi.

Kertoisiko joku tämän saman läpikäynyt miten ihmeessä te selvisitte läheisenne viimeisistä ajoista ja mikä sai teidät jaksamaan?

Voimia kaikille syöpäpotilaille ja heidän läheisilleen.