Re: Taistelu on päättynyt

Olen todella pahoillani rakkaan puolisosi poismenosta. Todella raskaan vaiheen perheenne on joutunut elämään.
Kirjoitit niin samoja tuntemuksia, mitä minulla on, että on pakkoa kirjoittaa ensimmäisen kerran tälle sivustolle!

Minun mieheni kuoli vatsaontelossa levinneeseen syöpään kesäkuussa. Helmikuusta lähtien hän oli tosi kipeä, välillä kotona, välillä Terhokodissa. Viimeiset kolme viikkoa hoidin häntä kotona, jonne hän kuoli, samallalailla morfiinilla tainnutettuna tiedostomattomassa tilassa. (Samoin sanoin kuin sinä, ajattelin kuolemanhetkeä miettiesäni, että ei, en voi sanoa, että se oli kaunis ja rauhallinen. Toinen on huumattu, tainnutettu ja itsellä ahdistus rakkaan hankalasta olosta.)Vaikka viimeiset viikot olivat kaikille (minulla on 2-, 5- ja 8-vuotiaat lapset) painajaista, en olisi kuitenkaan rakasta päästänyt menemään. Tarinalle olisi pitänyt olla toisenlainen loppu.

Tuttua oli myös se, kuinka raskasta oli tehdä hoitoa koskevat päätökset yhtäkkiä yksin, vaikka puoliso oli aina ollut, mitä vahvin ja kaikista asioistaan kiinnostunut nuori ihminen.

Haluaisin sanoa sinulle, että vaikka miehesi ei tässä maailmassa täysin enää ollutkaan, uskon, että hän kuitenkin tiesi ja pystyi luottamaan, että teit sairaalansiirtoa koskevan päätöksen rakkaudessa häntä kohtaan ja kaikkea parasta hänelle toivoen. Se, että pystyit ja jaksoit olla hänen luonaan mahdollisimman paljon, on tosi merkittävää. Ja uskon, että se osaltaan tuo sinulle myös lohtua jonkin ajan päästä. Olet todella tehnyt parhaimpasi rakkaimpasi vaikeimmissa hetkissä!

Itselläni pyörii edelleen päässä monet kauhun hetken miehen sairastelun ajalta. Kivut, pahoinvoinnit, sekavuus ja se, että vähitellen rakas alkoi lipua otteestani-ensin henkisesti ja sitten fyysisesti- enkä voinut tehdä sille mitään. Nyt muutaman kuukauden päästä on tullut enenemässä määrin välähdyksiä ja muistoja siitä "oikeasta", terveestä ihmisestä. Se taas tekee kipeää eri tavalla.

Toivottavasti en tunnu tunkeilevalta, mutta pyydäthän apua? Sinulla on ollut varmasti elämäsi painajaismaisin ja ahdistavin jakso. Taakkasi on kohtuuton. Unettomuus, väsymys ja suunnaton suru. Suru siitä, mitä rakkaimpasi joutui kokemaan ja siitä, mitä hän sekä sinä, lapsenne ja perheenne menetti. Sinun olisi hyvä päästä purkamaan niitä ammattilaiselle. Se on ihmeellistä, mutta se kuitenkin auttaa. Sinulla on oikeasti saattohoidon ajalta traumaattisia kokemuksia.

Myös itselläni menee hetki ja päivä kerrallaan. Pahinta on juuri ne hetket, kun koko loppuelämä tuntuu kaatuvan päälle. Ne neljäkymmentä onnellista vuotta, jotka meillä olisi pitänyt olla yhdessä.

Itse en ole vieläkään saanut raivattua miehen tavaroita pois, hammasharjan ja ne kammottavat lääkkeet sentään, mutten muuta. Ehkä sille asialle tulee oma sopiva aikansa. En kiirehdi.

Toivon sinulle kaikkea hyvää. Sitä, että päivissäsi voisi pian olla edes pieniä hyviä hetkiä.