Re: Äitini kuolema lähellä..

Niin, Huolehtija, tilanne tosiaan eteni äidillä nopeasti. Siksi se kai olikin jonkinlainen sokki, edes syöpähoitojen alkaessa en tietoisesti ajatellut, että varmaan tässä lähtö jossain vaiheessa äidille tulee.
Luojan kiitos, ihminen ei päiviensä määrää tiedä. Vaikka olo äidin sairastaessa oli paha, oli ihanaa päästä sairaalaan pitämään häntä kädestä, poislähteminen taas oli kamalaa. Sairastamisvaihe on läheisille varmasti kaikista rankin vaihe. Toivo elää, niin kauan kuin on elämää. Kuoleman jälkeen toivoa ei enää ole, ja silloin asia vain pitää yrittää hyväksyä.
Nyt olen ilmeisesti suruni kanssa suvantovaiheessa, mahdollisesti jollain tavalla hyväksynytkin sen. En itke enää niin paljon. Nukun kyllä normaalisti, syönkin, mutta ruokahalu vaihtelee rajusti, oksetuksesta ahmimiseen. Joka aamu herään ja katselen äidin valokuvaa kaihoisasti, joskus sytytän kynttilän kuvan viereen. Hyvinä hetkinä mieleeni nousee tapahtumia menneisyydestä, ja ne tuntuvat hyviltä, positiivisilta muistikuvilta, eivät tuskaisilta kuten jokunen viikko sitten. Yhden unen näin äidistä ennen hautajaisia: äiti oli voimaton ja heikko, ja kaatui käsivarsilleni, otin vastaan. Minä rakastin sinua, äiti, ja rakastan edelleen, vaikka sinua ei enää olekaan.
Jokainen meistä täällä pähkäilee ja murehtii sinun tavallasi, Huolehtija, epävarmuuteen on sairauden kanssa vaikea totutella. Ihminen on tottunut hallitsemaan asioita, ja nyt se ei ole enää mahdollista. Silloin jäljellä on enää se hetki, jota nyt elät, ei ole huomista eikä ensi viikkoa, ensi vuodesta puhumattakaan.