Re: Syöpä ja saattohoito

Hei, Eila, ja osanottoni suruusi.

Menetin mieheni viime toukokuussa vakavan sairauden murtamana ja siskoni viime pääsiäisenä keuhkosyövälle. Itse sairastin rintasyövän
lokakuussa 2011, sitten leikkaus ja sytot + säteet + Herceptinit 14 kertaa.

Monta kertaa itsekin mietin tuota ns. saattohoitoa mieheni kohdalla,
sitä ei oikeastaan ollut. Ei ainakaan meille kerrottu, kuolinpäivänsä aamuna hänet siirrettiin kuitenkin omaan huoneeseen, jossa olisi saanut
vierailla vaikka koko ajan. Kukaan ei kuitenkaan meille kertonut, että hän kuolee, vaikka sen sydämissämme tiesimmekin. Ehkä parempi niin, näin jälkeen päin ajatellen. Eikä se tosiasia, kuolema, olisi siitä kuitenkaan mihinkään väistynyt.

Minun miestäni ei olisi pystytty kotona hoitamaan, ei pystynyt itse
enää liikkumaan, vaipoissa eli viimeisen viikon liikuntakyvyttömänä
( olisi täyttänyt 60v viikon päästä kuolemastaan). Ajatus saattohoidosta kotona on kaunis, mutta itse en ainakaan olisi pystynyt sängyssäni koskaan enää nukkumaan, jos mieheni olisi aiihen
viereeni kuollut. Aika antaa uutta näkökulmaa asioihin, kun se suru pikkuhiljaa väistyy sinne takavasemmalle.


Tällä hetkellä olet katkera, niin minäkin olin, mutta usko minua, jonain päivänä vaan huomaat, että se suru jää sinne taustalle, ei
enää satu niin paljon, eikä ole läsnä ihan joka hetkessä. Sinä jatkat
elämääsi, niin minäkin, vaikka meilläkin oli takana 35 v avioliitto ja sitä ennen jo ainakin 3 vuotta yhteiseloa. Muutin mieheni kanssa asumaan 21 vuotiaana, nyt olen kohta 58 ja elämän pahoin kouluttama.

Kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa, sanoi isäni aikanaan minulle.
Usko minua, jonain päivänä vielä kaikkien itkujen ja sekoilujen jälkeen tulee päivä, jolloin huomaat löytäneesi sisäisen rauhan.
Ei enää pelota nukkua yksin, eikä ahdista sisältä. Huomaat vaan yhtäkkiä taas olevasi elossa, valmis muutoksiin ja elämään, mitä ikinä sillä sinulle onkaan annettavana.

Ota siitä rohkeasti kiinni, huomaat kyllä itse, kun olet siihen valmis. Huonoina hetkinä itse soittelin kirkon palvelevaan puhelimeen
( en edelleenkään ole uskovainen), ja jopa mielenterveysseuran päivystävään numeroon. Lisäksi sain läheiseni jo romahduksen partaalle
pohtiessani aina uudestaan ja uudestaan samoja vanhoja juttuja. Itkin ja piinasin itseäni kuuntelemalla hautajaismusiikkia. Kunnes sitten
vaan se oli siinä.

8 kuukautta siinä sumussa meni, muistot eivät katoa minnekään, mutta
nyt olen huomannut, että elämä jatkuu ja niin pitääkin.

Sinulle, Eila, toivon jaksamista ja lähetän isot rutistukset.
Selviät kyllä, olen siitä varma, niin minäkin selvisin.

Lämpimästi Marke