Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Saattohoito

Äitini saattohoito

Kirjoitan tähän äitini tapauksesta koska siinä saattaa olla jotain asiaa samassa tilanteessa oleville.

Äidilläni (66 v) todettiin v. 2010 toukokuussa pienisoluinen keuhkosyöpä. Solumyrkkyjä annettiin ja vointi oli hyvä oikeastaan tämän vuoden tammikuulle saakka. Tietenkin hoidot veivät voimia sekä mm. hiukset, mutta yleiskunto pysyi hyvänä.

Sitten tapahtui käsittääkseni vääjäämätön ja syöpä levisi maksaan ja siitä alkoi kunnon romahtaminen joka johti kuolemaan maaliskuussa tänä vuonna.

Vasta viimeiset kaksi viikkoa äidin olo oli niin huono että hän ei jaksanut enää käydä esim. työmaalla, vaan hän oli kotihoidossa. Kotona häntä hoitivat isäni sekä äidin sisko.

Lopulta, eräänä maaliskuisena perjantaiaamuna, kotihoitajat tulivat äidin huonon ruokahalun (joka johtui pahoinvoinnista) vuoksi johtopäätökseen että äiti on toimitettava sairaalaan ravinnon saannin turvaamiseksi (saatava siis tippaan). Äidille oli järjestelty aiemmin samalla viikolla paikka kaupunkimme terveyskeskuksen syöpäpotilaiden kotiosastolta. Tämä on siis semmoinen paikka jossa on syöpäpotilaille aina oma punkka jos kotona oleminen ei onnistu. Ymmärsin että syöpäpotilaat ovat sairautensa tietyn pisteen jälkeen paljolti "jojossa" => välillä kotona, välillä täällä osastolla.

Äiti siis toimitettiin perjantai aamupäivästä tänne osastolle, jossa lääkäri tutki hänet ja määräsi kipulääkityksen sekä tipan. Samana iltana me omaiset huomasimme että äidin kunto heikkeni rajusti ja hän oli todella kivulias. Kun kysyimme hoitajilta mahdollisuutta lääkärin käyntiin ja kipulääkityksen lisäykseen saimme vastauksen että lääkäriä ei saada tähän hätään ja tällä lääkityksellä tulisi selvitä lauantaiaamuun saakka. Meidän mielestämme tämä oli käsittämätöntä, koska asumme kuitenkin yli 100.000 asukkaan suurehkossa Suomalaisessa kaupungissa.

Ennen puoltayötä teimme muiden omaisten kanssa työnjaon että yksi jää yöksi valvomaan äitiä koska osastolla oli yöaikaan 2 työntekijää ja oman arvioni mukaan 50-100 potilasta. Työntekijöillä oli siis kädet täynnä töitä ja äiti oli kivuissaan niin rauhaton että hän ei olisi pysynyt sängyssä ilman jatkuvaa valvontaa.

Minä jäin sitten valvomaan äidin vointia ja hyvä että jäin. Ilman valvontaa hän olisi tippunut sängystä alta-aikayksikön. Äiti oli koko yön erittäin rauhaton, valitti ja yritti punnertaa itseään pystyyn. Lääkärin määrittämä kipulääkitys osoittautui täysin vajavaiseksi mutta hoitaja ei tietenkään uskaltanut itse lääkitystä lähteä nostamaan. Äiti mumisi koko yön apua ja yritti horteessa ottaa tippaa irti itsestään. Tähän liittyen ajattelin useasti yön aikana onko tämä oikein huoneen muita asukkaita kohtaan. Kyseessä oli 6 hengen huone ja kaikki muutkin olivat siis syöpäsairaita, mutta tietenkin aivan eri kunnossa kuin äitini (yrittivät siis nukkua rauhassa). Kysyimme jo illalla äidille pienempää tai omaa huonetta mutta sitä ei kuulemma ollut tarjolla. Minkähänlaista henkistä ahdistusta tämä aiheutti muissa huonetovereissa? Ainakin heistä monet hälyttivät yöllä hoitajan ja kysyivät järkyttyneinä mikä äidilläni on hätänä. Oudointa asiassa on, että lopulta n. klo 4.00 aamuyöstä äidilleni löytyikin yhdenhengen huone?! Toisaalta tilanne kehittyi siten että äitini menehtyi jo lauantaiaamuna klo 7.30, joten hän ehti olla sairaalassa vain noin 1 vuorokauden.

Jälkeenpäin olemme olleet katkeria mm. siitä, että äitini joutui kärsimään elämänsä lopussa siitä että häntä haluttiin ja hän halusi olla kotihoidossa mahdollisimman pitkään kuin se oli mahdollista. Lääkärin kanssa käymässäni jälkipuinnissa hän sanoi että he eivät tunteneet äitiä niin hyvin kuin olisi pitänyt eivätkä siis osanneet laittaa kipulääkitystä kohdilleen. Lisäksi vasta jälkeenpäin kävi ilmi että äiti olisi pitänyt käyttää osastolla jo etukäteen tutustumiskäynnillä missä lääkäri olisi hänet etukäteen tutkinut ja ollut sitten valmiimpi ottamaan vastaan. Tästä ei vaan muistettu mainita meille missään vaiheessa. Jotenkin sitä maallikkona ajatteli että tieto kulkisi sädesairaalan puolelta viereiseen rakennukseen (missä siis osasto sijaitsi).

Toinen (ja varmaan ikuisuuskysymys) on tämä kipulääkityksen oikea taso. Lukuisissa materiaaleissa ja keskusteluissa on hoettu kyllästymiseen asti että Suomi on sivistysmaa, täällä ei ainakaan tarvitse turhia kipuja kärsiä. Valitettavasti tämä ei pidä paikkaansa, kaikki on mahdollista myös täällä. En oikein tiedä mitä olisi pitänyt vastailla muille perheenjäsenille, ystäville jne. kun he surussaan hakivat lohtua kysymyksellä "no, eihän äitisi onneksi tainnut joutua kärsimään kivuista". Totuus: hän kärsi erittäin kovista kivuista, ainoana lohtuna että hallitsematonta kipua ei ollut kuin se vajaa vuorokausi. Mutta tämäkin oli liikaa. Se mitä näin tuona yönä varmisti että kukaan ihminen ei koskaan ole ansainnut tuollaista loppua.

Kaikenkaikkiaan olen erittäin pettynyt kaupunkimme syöpäsairaiden saatohoidon tasoon, se on täysin ala-arvoisella tasolla. Kaikki syyttelevät toisiaan ja resurssien puutetta. Samaan aikaan kaupungissamme suunnitellaan konserttisaleja yms. hölynpölypalveluita. Jos rahaa ei ole, niin silloin rahat käytetään olennaiseen.



Taikaviitta | 18.5.2011 klo 20:00:51