Re: Äitini kuolema lähellä..

Äiti kuoli 29.7. Pitäisi kai sanoa että olen helpottunut, mutta tunteet riepovat laidasta laitaan edelleen. Kohtauksesta kuolinpäivään kului noin kuusi viikkoa, ja koen kyllä jollain tavalla itseni onnekkaaksikin, koska todella pelkäsin että äidille tulee kipuja. Ja käsittääkseni kipuja ei ollut. Mutta nyt suurin taakka tuntuu olevan hirvittävä yksinäisyyden tunne, vaikka on oma perhe, lapset ja mies, ja isäkin vielä elossa. Kun rakastat jotain ihmistä paljon, niin hänen kärsimyksensä tuntuvat myös omassa kehossa. Ja kun tuo ihminen lähtee, sitten kärsit enää yksin.

Maanantaina ruumis siirretään kirkon kappeliin, enkä todellakaan tiedä haluanko nähdä äitiäni kuolleena. Ehkä olisi parasta takertua viimeiseen muistoon, joka oli äidin lämmin käsi omassa kädessäni ja katse minua kohti. Enkä todellakaan tiedä, miten selviän hautajaisista yhtenä kappaleena ulvomatta suoraa huutoa. Jos äiti olisi täällä sanomassa, tiedän että hän sanoisi että mun pitää jatkaa elämää ja olla onnellinen.

Olen tosi pahoillani sun puolesta että äitisi kärsii, kivut pitäisi saada pois hinnalla millä hyvänsä. Itse kävin hoitajilta kysymässä aina, jos tuntui vähänkin että äidillä on jotain vaivaa. Halusin tarkistaa, onko asia huomattu ja aiotaanko sille tehdä mitään. Lääkitystäkin voidaan vaihtaa.

Äiti ei kyennyt juurikaan puhumaan kanssani, mutta silloin kun oli hereillä, ymmärsi kyllä mitä puhuttiin. Itsekin mietin, mitä voin sanoa ja mitä en. Enkä todellakaan aikonut kertoa, että se on sitten loppu lähellä. Tai että aionpa tässä hajota kappaleiksi, kun suru on niin suuri. Tai älä jätä mua vielä. Puhelin niitänäitä, mitä olin isän kanssa tehnyt ja mitä lapsille kuuluu. Sanoin että "sitten kun pääset kotiin...".

Lähetän sinulle ja äidillesi lämpimiä ajatuksia pienen runon kera:

Päivä kerrallaan, se riittää.
Älä katso taaksesi ja sure mennyttä, sillä se ei palaa.
Älä murehdi huomisesta sillä sen aika ei ole vielä.
Tee juuri tästä hetkestä elämisen ja muistamisen arvoinen.

- Helli Järvinen