Re: Pitempi tai lyhyempi saattomatka

Olen aikanani kulkenut äitini rinnalla, kun hän kahden ja puolen vuoden ajan sairasti syöpää. Vääjäämättä koitti viimeinen viikko, viimeinen päivä, yö ja viimeinen hetki.

Minulla oli tarve puhua ja järjestellä asioita etukäteen, kysellä, hankkia tietoa, mutta äitini halusi elää päivän, hetken kerrallaan. Hän ei halunnut syystä tai toisesta "vatvoa" asioita eikä miettiä tulevaa sen kummemmin, vaan hän sanoi aina rauhallisesti, että katsotaan sitten. Opin häneltä paljon. Tärkein oppi oli se, että elämän voi elää loppuun asti. En kutsuisi sitä takertumiseksi.

Meillä oli "suunnitelma", kun alkoi vaikuttaa siltä, että kivut lisääntyivät ja elämä hankaloitui päivä päivältä. Suunnitelma ei toteutunut, koska elämä (kuolema) kulkee niin kuin se kulkee, kysymättä suunnitelmia. Myös tämä oli opin paikka.

Nyt kuvittelen tuntevani itseni ja tietäväni kuinka suhtaudun (omaan)kuolemaan(i). Tiedän mitä nyt ajattelen, mutta jos joskus joudun nenäkkäin oman kuolemani kanssa, niin taidanpa kuitenkin jättää mahdollisuuden "katsoa sitten". Ehkä tuolloin vielä rakastan elämää, ehkä en. Ehkä olen valmis luopumaan, ehkä en. Mutta sitähän kuolema ei huomioi.

Toivottavasti sisaresi ajatukset toteutuvat ja hän tulee vielä parempaan kuntoon ja saa elää monta hyvää hetkeä.

Sirppu