Kun lähdön odotus on yhtä piinaa

Äitini on sairastanut kohta viisi vuotta. Rintasyöpä levisi maksaan, lonkkaan ja aivoihin. Nyt se on kaikkialla. Hän on ollut huonokuntoisempi oikeastaan tämän talven ja viimeiset kaksi viikkoa olen tiennyt että loppu tulee pian, on jo lähellä. Jäin juuri äitiyslomalle, laskettu aikani on reilun kolmen viikon päästä. Odotan ensimmäistä lastamme. Äitini ei ehdi nähdä ainoata lapsenlastaan, vaikka on sellaista aina kovasti toivonut. Olen 32-vuotias ja äitini on 58. Viime viikolla äiti ei enää pystynyt syömään tai juomaan ilman apua. Istuimme hänen miehensä kanssa vuoroissa vahdissa. Herään joka aamu ja ajan sairaalaan tunnin. Istun siellä, kunnes hänen miehensä pääsee töistä ja tulee äidin luo. Vielä viime viikolla ja viikonloppuna äiti jaksoi sanoa muutaman sanan tai lauseen. Nukkui muun ajan. Eilen vielä avasi silmänsä kun tulin ja tervehdin, en ole varma tunnistiko. Viime yönä nielemisrefleksi hävisi ja lima koriste ja pyörii kurkussa. Hengitys on raastavan kuuloista. Limaa imetään pois mutta se ei auta enää. Jokainen hengenveto tuntuu hirveältä ja mahdottomalta. Mietin tunteeko äiti? Morfiinia hän on saanut nyt muutamia päiviä, sitä ennen ei ole ollut kipuja. Hän on keltainen, pissaa ei katetrin kautta tule mutta vatsaontelo on pullollaan nestettä. En pysty iloitsemaan vauvasta, sen liikkeet inhottavat minua. Toivon joka hetki että äiti pääsee pois. En pysty kuunnella hänen hengitystään, katsoa kärsivän näköisiä irveeseen vääntyneitä kasvoja jotka eivät ole äitini. En voi olla pois huoneestakaan.