Re: Äitini kuolema lähellä..

Tervehdys!!

Kiitos kovasti vastauksistanne. Otan osaa teidän molempien suruun ja menetykseen. Voimia teillekin nyt ja jatkossa. Läheisestä ja rakkaasta ihmisestä luopuminen on raskasta.

Asun toisella puolella Suomea kuin vanhempani, mutta siitä huolimatta haluaisin olla äitini luona mahdollisimman paljon ennen hänen poisnukkumistaan. Tarkoitukseni onkin mennä vanhempiani katsomaan mieheni kanssa viikon sisällä. Hänkin tarvitsee aikaa ja sopeutumista luopumiselle. On ollut matkoilla eikä nähnyt äitiäni vähään aikaan.

Juu, todellisuuden hyväksyminen auttaa ja se, kun tiedetään, ettei äitini enää parane. Isäni on jo pitkään ollut sitä mieltä, että kuolema on väistämätön ja pakko hyväksyä. Hän on jo pitemmän aikaa siis ollut valmistautunut henkisesti äitini kuolemaan. Ymmärrän, että kun varautuu henkisesti pahimpaan, niin ehkä sitten pahin ei tunnu niin pahalta kun se tapahtuu.

Kyllä minäkin uskon, että äitini tulee jollain lailla pysymään aina luonani myös kuolemansa jälkeen. Meille läheiset ihmiset pysyvät mukanamme muistoissamme ja uskoakseni myös teoissamme. Itse ainakin haluan jollain lailla tulla menettämieni tärkeiden ihmisten kaltaiseksi ja elää elämääni heidän viitoittamalla tavalla. Heistä tulee esikuviani tavallaan ja näin heidän perintönsä jatkuu minussa. Minusta se on hyvin lohduttava ajatus. No itse olen ev. lut, mutta vanhempani eivät ole, mutta äitini on tosiaan jo ajat sitten suunnitellut kaiken valmiiksi. Hänen viimeinen toivomuksensa on suljetussa kirjekuoressa eikä sitä ole kukaan vielä avannut.

Äitienpäivä on ylihuomenna ja mietin, että kenties tämä on viimeinen äitienpäivä, jolloin saan ja voin omaa äitiäni konkreettisesti muistaa. Kukaan ei tiedä sitä, mutta se on hyvin todennäköistä. Tällä hetkellä vain jokainen hetki, jona äitini on elossa, tuntuu todella arvokkaalta ja ainutlaatuiselta. Toivon, että äitini saisi elää viimeiset elinpäivänsä mahdollisimman kivuttomasti ja läheistensä ympäröimänä. Hän on henkisesti ollut todella vahva ja jaksanut oman sairautensa keskellä huolehtia minun hyvinvoinnistani ja olla kiinnostunut siitä, mitä muillle kuuluu.

Mä olen oikeastaan koko viikon surrut äitini menettämistä, mutta nyt se suru alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Onhan se koko ajan läsnä tietysti, ja se tulee olemaan mun seuralainen hyvin kauan. Äitini toivoisi ja haluaisi minun jatkavan elämääni niin normaalisti kuin mahdollista, käyvän töissä ja tekevän niitä asioita, joista nautin. Niin kyllä aion tehdäkin, kaikesta huolimatta. .

Ehkä pahinta on tässä se epätietoisuus, kun en tiedä, kuinka kauan aikaa menee tästä hetkestä siihen, kun äitini nukkuu pois. Pelkään ja odotan millon isäni soittaa, että äitini on joutunut sairaalaan tai että on nukkunut pois. Hirveän ristiriitainen tunne. No, ehkä se asia on parasta käsitellä sitten, kun sen aika on. Eihän sitä kuoleman tarkkaa aikaa tiedä edes lääkärit, koska sitä on vaikea ennustaa viikkoja etukäteen. Sitten vasta, kun se on konkreettisesti hyvin lähellä, siitä on olemassa kaikenlaisia merkkejä.

Täytyy vaan jatkaa elämää päivä kerrallaan. Eipä tässä oikein muuta voi tehdä. Tänne kirjoittaminen auttaa todella paljon...