Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Runoryhmä

Re: Omat tekstit

Totta! Googlettelin laajasti kaikenlaisilla hakusanoilla, löytääkseni ilmaisua lapsensa kuolemalle menettäneelle vaan enpä löytänyt. En edes Käpy ry:n sivuilta. Mutta nimitykseen "surunkantaja" törmäsin, jota käytetään kuolleitten veljiensä/sisartensa nimen perineistä.

Mutta sitten juutuin tällaiseen tutkimusaiheeseen. Oletko käynyt lukemassa?

http://joypub.joensuu.fi/publications/masters_thesis/koskela_lapsen/koskela.pdf

Erityisesti ajattelin että sinun ja kaikkien lapsensa kuolemalle menettäneiden kannattaisi lukea teksti ainakin s. 28 eteenpäin

Edelleen mielenkiintoisia ajatuksia oli sivulta 35 alkaen:

"Psykologi ja psykoterapeutti Soili Poijula on tuonut Suomeen uuden surukäsityksen.
Sen ydinajatuksena on, että sureva säilyttää jatkuvan kiintymyssuhteen kuolleeseen.
1900-luvulla vallinneen surukäsityksen mukaan läheisen menetyksen jälkeisestä surusta voi toipua vasta, kun kiintymyssuhde kuolleeseen on katkaistu. Poijulan mukaan ”jatkuvaa kiintymystä kuolleeseen kutsuttiin ratkaisemattomaksi suruksi” ja sitä
pidettiin patologisena. Poijula esittää, että ”vanhan” surukäsityksen lähtökohtana on
Freudin esittämä määritelmä suremisesta. Sen mukaan sureminen on prosessi, ”jossa
jokainen muisto ja odotustilanne, joka ilmenee libidon kiintymystä menetettyyn objektiin, törmää todellisuuden tuomioon, ettei objektia enää ole olemassa.” Määritelmän konteksti ei ollut kuitenkaan kuolemantapauksen jälkeinen suru vaan lapsen
luopuminen suorasta kiintymyksestä vanhempaa kohtaan. Freudin mukaan surun tehtävänä on vapauttaa ego kiintymyksestä kuolleeseen ja kun surutyö on tehty loppuun,
ego tulee vapaaksi ja estottomaksi jälleen.
Poijula toteaa John Bowlbyn kehittäneen 1960-luvulla teorian, jossa hän yhdisti kiintymyssuhdeteorian ja surun.
Tässä ns. vanhassa suruteoriassa on neljä vaihetta: 1)
turtumus, 2) kaipaus, etsiminen ja viha, 3) hajaannus ja epätoivo sekä 4) uudelleenorganisoituminen.
Bowlby piti surureaktiota kiintymyssuhteen eroahdistuksen erityistapauksena. Tässä surukäsityksessä on tarpeellista luopua kiintymyksestä vaina-
jaan, jotta uusia kiintymissuhteita voisi syntyä.
123
Tämän teorian mukaan surevat,
jotka eivät voi lakata rakastamasta ja kaipaamasta kuolleita läheisiään, surevat epätavanomaisella tavalla. Poijula kutsuu tätä vanhaa surukäsitystä unohtamisen teoriaksi.
Hänen mukaansa surevalla on todellisuudessa kuitenkin voimakas tarve kuolleen
muistamiseen. Kuolleen läheisen unohtamisen odotus aiheuttaa ristiriitoja surevalle,
jolla on edelleen todellinen olemassa oleva kiintymyssuhde kuolleeseen ihmiseen.
124
Poijulan esittämä uusi surukäsitys perustuu kiintymyssuhteen jatkuvuudelle. Kuolema ei merkitse sitä, että kahden läheisen ihmisen kiintymyssuhde katkeaa. Hänen
mukaansa surutyön tehtävä ei ole suinkaan kiintymyssiteen irrottaminen kuolleesta
vaan kiintymyssuhteen muodon muuttaminen mielikuvien ja muistojen tasolla toimivaksi. Sureva luo surutyössään uuden mielikuvamallin itsensä ja menetetyn ihmisen
välisestä suhteesta. Tämä uusi mielikuvamalli vastaa uutta vallitsevaa tilannetta, jossa konkreettinen yhdessäolo ei ole mahdollista. Tällöin sureva kohtaa menetyksensä
ja suhde muuntuu mielikuvien tason suhteeksi mutta ei katkea. Poijula painottaa, että
”surun kärsimys lievittyy vasta, kun sureva on kyennyt luomaan uuden mielikuvamallin sisäiseen työskentelymalliinsa.” Kun sureva on vähitellen oppinut menetykseensä ja muuttanut suhteensa rakkautensa kohteeseen, ”poismenneestä rakkaasta
kasvaa sisäistetty aarre”.
125
Uusi surukäsitys haastaa myös surevan henkilön auttajan,
sillä se pakottaa auttajan kestämään enemmän surevan tuskaa. Epänormaalia ei olekaan enää se, että sureva vanhempi suree pitkään ja menettää elämänhalunsa. Epä-
normaalia on sen sijaan luulla, että sureva palautuisi nopeasti ”normaaliksi”, omaksi
itsekseen.
Erona vanhaan suruteoriaan, jossa sureva palasi normaaliin elämään tehtyään surutyönsä, Poijula esittää väitteen, että läpikäyty suru muuttaa ihmistä oleellisella tavalla, jota voidaan kutsua henkiseksi kasvuksi. ”Paradoksaalisesti menetys voi johtaa
myönteiseen muutokseen, sillä se tuo tilaisuuden elämän tärkeysjärjestyksen uudelleen arvioimiseen tai mahdollisuuden suhteiden lujittamiseen perheessä ja ystävien
kanssa”, Poijula kirjoittaa. Hän toteaa, että jatkuvan kiintymyssuhteenteorian mukaan
surun päätehtävä ei ole irrottaa ”energiaa menetetystä objektista” eli katkaista
kiintymyssidettä kuolleeseen. Sen sijaan surun päätehtävä on rakentaa mielikuva täs-
tä läheisestä sen säilyttämiseksi muistissa. Ihmisen surun tehtävä ei ole tuhota vaan
rakentaa, koota yhteen ja luoda muisto. Menneisyys tuodaan nykyisyyteen muistelemisen avulla. Kun tämä toteutuu, ”toivo jatkuvasta, mutta muuttuneesta suhteesta
auttaa surevaa kohtaamaan todellisuuden ja myös tulevaisuuden”, Poijula toteaa. Hä-
nen mukaansa ”sekä surevat lapset että surevat aikuiset kamppailevat löytääkseen
tavan, jolla ylläpitää yhteys kuolleeseen.” Vanhemmat voivat tuntea lapsensa läsnä-
olon tai huomata lapsensa vaikutuksen ajatuksiinsa tai tapahtumiin maailmassa. Uuden surukäsityksen mukaan myös yhdistävän esineen (vainajan vaate, kello tai häneltä saatu lahja) käyttöä pidetään normaaliin suremiseen kuuluvana myönteisenä ja surua helpottavana asiana. Sen lisäksi, että sureva säilyttää sisäisen yhteyden suremansa ihmisen mielikuvaan, hän kokee illuusion ulkoisesta kontaktista yhdistävän esineen avulla. Esine vaikuttaa siihen, että psyykkiset rajat surijan ja surtavan välillä
hämärtyvät. Muistojen ja mielikuvien kautta sureva eheytyy. Muistot ja mielikuvat tulevat tervehdyttäväksi osaksi surevan persoonallisuutta, jonka hän työstää uudelleen surutyötä tehdessään."


Lenni | 19.8.2012 klo 21:39:45