Sokeana sotaan: Aivosyöpä, elämän ottaja vaiko antaja?

Sain vuosi sitten tietää syyn, miksi olen murrosiästä lähtien kärsinyt erinäisistä neurologisista ja hermoperäisistä ongelmista. Kun olin täyttänyt 21, löydettiin minulta vihdoinkin selitys kaikkeen. Kyllä, sanoin vihdoinkin. Menetin vuosiksi liikuntakykyni, ja loppuajakseni näkökykyni, Ilman onnettomuuksia tai äkillisiä sairastumisia. Ainoa poikkeavuuteni ennen 14 ikävuotta, oli jo 4-vuotiaana alkaneet päänsäryt. Sitä ei kukaan osaa sanoa, miten kauan tämä asukki on päässäni ollut, sillä alue oli löydettäessäkin erittäinpieni, eikä veriarvoissani ollut suuriapoikkeuksia. Oli se ollut siellä miten pitkään tahansa, ei ensireaktioni asian kuulemisella ollut sama kuin tieto siitä että näköni heikkenee ja joudun pyörätuoliin (Isoin paikka, oli mopokortitta jääminen). En siis tuntenut samaa, pelkoa tai menettämisen tunnetta, ei päin vastoin! Olin enemmänkin helpottunut. Helpottunut siitä, että vammautumiselleni löytyi todennäköinen syyllinen. Helpottunut siitä, että kipuni eivät tule kestämään pitkään. Luulin syövän antaneen minulle päämäärän, tehdä niin paljon, sekä vaikuttaa ihmisten kaikenkaikkiseen parempaan huomiseen. Ajattelin syövän tuovan minulle enemmän rohkeutta, ja antavan minulle voimaa pärjätä kaikista mahdollisista haasteista, halusin näyttää että oli tilanne mikätahansa ihminen jaksa mennä eteenpäin, jos löytyy tahtoa ja syy taistella. Sen piti olla helppoa! Opettelinhan uudestaan kävelemään kolmenvuoden alaraajahalvauksen jälkeen. Sen jälkeen menetin
loputkin kolmen vuoden aikana heikentyneestä näöstä, joten opettelin elämään ilman näkö-aistia.

Isoin asia jäi kuitenkin huomioimatta. Näissä edellisissä suorituksissani olin saanut matkanvarrella uusia ystäviä ja tukijoita. Aina kun pystyin tekemään jotain uutta ja ihmeellistä sain, ja saan edelleen ihmetyksiä ja kehuja miten sitkeä olen, miten minä jaksan olla niin positiivinen yms. Nyt kun olen vuoden aikana pystynyt kertomaan syövästäni noin muutamalle kymmenelle ihmiselle, en näe näitä ihmisiä enää samanlaisina kuin ennen. Nykyään puheenaihe näiden ihmisten kanssa on aina jollaintavalla minussa. Jos ei kontrollikäynneissä, niin minun jälkeisessä ekämässäni. Näinhän asian pitänyt mennä! Kuvittelin että kun kerron asiasta, kaikki jatkavat samaan malliin. Ovat samanlaisia kuin ennen, enkä joutuisi katsomaan kun muut surevat sinua, ei sen pitänyt mennä niin. En ole halunnut kertoa syövästäni muille, muuta kuin pakontullen, ihan vain siksi että muut saavat olla sellaisia kuin he ovat ennenkin olleet. Jokapäivä kamppailen asiasta itseni kanssa ja pohdin "olenko rehellinen optimisti vai pettävä realisti". Sillä tietenkin olen nähnyt niin monta eri reagointi tapaa kuin on tietäviä henkilöitä, mutta silti en tiedä kumpi vaihtoehto olisi muille hyväksi?



Vaikka en osaa päättää syövästä kertomis ongelmaani, olen muuten saanut syövästä eräänlaisen voimavaran. Vaikka muut sanovat että se on turhaa, opiskelen tällähetkellä Hierojaksi. Ja koen alan olevan minulle juuri oikea, pääsin juuri Alliansi.Ryn yhdenvertaisuis teemaryhmän, sekä kuuluin puolivuotta sitten vielä näkövammaisten joukkue-urheilulaji
maalipallon harrastajiin. En siis ole menettämässä toivoa itseeni, tai oikeastaan pääkoppani sisältöön. Olen aina ollut kilpailuhenkinen, ja se että tietää miten paljon muut ihmiset sinua tukee voi viedä yllättävänkin pitkälle! Nimimerkillä: Puolivuotta sitten ensimmäisen "kuolinennusteen" ohittanut ;)

Ps: "Rajoitteet ovat vain omassapäässäsi"