Pakko purkaa tuntoja!

Hei ja anteeksi etukäteen tätä valitusryöppyä... Nyt elämä kaataa niin paljon taakkaa niskaan, ettei ole todellistakaan.

Ensinnäkin tämä oma rintasyöpä. Löysin kyhmyn viime heinäkuun lopulla, jonottelin tutkimuksiin ja dagnoosin jälkeen hoitoon kaikkiaan yli 13 viikkoa, joka oli aika raskasta aikaa. Marraskuussa tehdystä mastektomiasta ja kainaloevakuaatiosta jäi hirvittävät kivut, joiden vuoksi en voinut yli kuukauteen tehdä muuta kuin etsiä siedettävintä lepoasentoa. Tuloksena tietenkin liki käyttökelvoton yläraaja kovine liikekipuineen sekä koko yläkropan kivut ja jäykkyys. Tähän sain apua lopulta reilu kk sitten työterveyden kautta (tuskallinen fasciakäsittely) ja kylläpäs on mukava pukea takki ilman ennakkosuunnitelmaa ja laskea käsi heilumaan kävellessä! Muutenkin tästä kädestä taitaa tulla vielä ihan hyvä, kunhan jaksan tehdä töitä sen eteen. Turvotus on osittain lähtenyt ja kivun pelkokin on hälvenemässä.

Sain 9*Herceptin ja samalla 3*Taxotere -tiputukset, joista viimemainittu otti erityisen kovasti jalkoihin muiden oireiden lisäksi. Toisella kerralla sain allergisen reaktion, johon hoitajat puuttuivat nopeasti ja hoito saatiin vietyä loppuun suunnitellusti. Nyt olen saanut toisen kolmesta cef-hoidosta. Ekalla kerralla oksentelin ja ripuloin koko loppupäivän, mutta nyt tällä viikolla sain riittävät pahoinvoinnin estot, onneksi. Huimausta vain tuli niin, että toissapäivänä kaatuilin milloin mihinkin suuntaan. Jätin Ondanseteronin ja Primperanin siksi pois, kun minusta ne eivät tähän jatkuvaan kuvotukseen auta kuitenkaan. Siihen tepsii parhaiten tummat viinirypäleet, joita pidän koko ajan ulottuvilla.

Tulossa on sädehoidot sekä sen jälkeen vielä vuoden Heceptin 3 vkon välein. Onneksi onkologilla ja tiputusyksikön hoitajilla on ihanan empaattinen ote työhönsä. Muilta sairaalan hoitajilta ja lääkäreiltä on saanut sellaista kylmää kohtelua, tiuskintaa ja suoraa hyeenahuutoa, ettei noin pitkää yhteistyötä kestäisi edes ajatella.

Olisi mukava, kun voisi edes keskittyä omaan hoitoon ja paranemiseen, mutta kun ei. Vuosi sitten äidilläni todettiin rintasyöpä ja samalla viikolla isälläni kävi aivoinfarkti. Äidin syöpä oli sentään lauhkeaa laatua ja siitä selvisi leikkauksella ja seurannalla, joten jaksoi ryhtyä isäni omaishoitajaksi. Valitettavasti samaan aikaan äidin käynnissä olleet muistitutkimukset paljastivat aivosyöpäkasvaimen, jonka hoito ei sitten ole mennyt ihan putkeen. Leikkausta odoteltiin puolisen vuotta, jolloin kirurgi päätti, ettei leikatakaan. Sen sijaan tuli sädehoito. Nyt puhe- ja muiden oireiden jatkuvasti pahetessa suostuivat lopulta kuvaamaan ja kasvanuthan se pirulainen on. Hoitava lääkäri on ties kuinka pitkällä lomalla, joten hoitosuunnitelmaa odotellessa antavat kortisonia. Olen lapsista ainoa lähimaillakaan asuva, joten minun odotetaan käyvän apuna tarvittaessa vaikka päivittäin. Ulkopuolista apua taisivat huolia kerran siinä vaiheessa, kun isäni diabetes muuttui pistoshoidettavaksi.

Ja vielä kestävuusurheilua harrastavan mieheni sydän alkoi äkkiä oireilla. Pakotin riitojen säestämänä lääkäriin ja niin kävi, että asensivat tahdistimen. Kolmisen viikkoa kaikki hyvin. Pari viikkoa sitten hän oli keittiössä hääräämässä ja kaatui yhtäkkiä tajuttomana selälleen. Oli aika tiukka tilanne, kun oli tumman sinipunainen, lakkasi hengittämästä ja kouristeli. Sairaalaan päästyä tilanne meni vielä pahemmaksi ja oli hengenlähtö ihan hilkulla. Tällä kertaa lähettivät lopulta sentään tutkittavaksi, mistä kaikki johtuu. Diagnoosina on sydänsarkoidoosi, joka on aika vakava juttu. Asensivat tahdistimen tilalle uuden laitteen, jonka pitäisi estää kammiovärinä ja näin äkkikuolema. Pientä stressiä kyllä minulle aiheuttaa, oli se kohtaus sen verran hirveä.

Kymmenvuotiaalla koirallakin on ollut pai viikkoa jokin tulehdus, johon lääkkeet nyt onneksi nähtävästi alkavat purra. Olisi tosi kurjaa tässä tilanteessa joutua vielä koirastakin luopumaan.

Väsymys on melkoinen ja jännityksellä odotan, missä kunnossa kotiuttavat miehen. Toivottavasti tulee toimeen ilman odotuksia hoivapalvelusta. Mies ei tajua, etten voi hyvin. Hänen mielestään ihminen ei ole sairas, jollei makaa sängyssä syömättömänä. Kohta se nähdään, lähettivät juuri taksilla kotiin.

Piti nyt purkaa tuntoja täällä, kun minusta alkaa ystävien jatkuva rasittaminen näillä jutuilla tuntua raskaalta. Väsyvät vielä, ja ovat olleet tosi tärkeitä lohduttajia ja tsemppaajia.