Matka, jolle en olisi halunnut

Tarinani lienee tällä kanavalla kovin tavallinen, eli seulontamammografi, ultra, paksuneulanäyte, piinaava odotus, lääkärin puhelu, sokki, kirurgin tapaaminen, rinnanpoistoleikkaus, kotiin odottamaan sytostaattihoitojen alkamista. Tuntui kuin olisin joutunut pyörremyrskyn silmään.

Nyt minulla on takana kaksi sytostaattihoitoa, kolmas jouduttiin siirtämään, koska leukosyytit olivat alhaalla. Maanantaina olisi uusi yritys, toivottavasti se onnistuu, koska haluaisin saada hoidot etenemään, jotta ne joskus loppuisivat.

Hiukset ovat aika tavalla harvenneet, mutta minulta puuttuu rohkeus ajaa ne pois, vaikka tiedän, että se on väistämätöntä. Miten te muut olette selvinneet hiusten lähtemisestä?

Minun ongelmani tässä asiassa on se, että aiempien leikkausten kammottavat arvet ovat pysyneet piilossa tuuheitten hiusteni alla ja nyt on kova paikka, kun ne eivät peity. Arvet ovat kulmakarvojen kohdalla, eikä mikään meikki pysty peittämään niitä, joten joudun kulkemaan ihmisten ilmoilla pipo silmillä, jos en halua laittaa perukkia päähän. Minulla on ihan hyvä peruukki, mutta kynnys sen käyttöön siirtymiseen on korkea.

Olen haaveillut, että kävisin töissä niin kauan kuin vain mahdollista, mutta tämä tukka-asia on jostain syystä noussut esteeksi, koska työni on sellaista, että joudun olemaan koko ajan ihmisten edessä ja tunnen tuosta suurta huolta ja epävarmuutta. Olen koko ikäni joutunut selittelemään ulkonäkööni liittyviä juttuja, jos arvet ovat jostain syystä näkyneet. Toivottavasti tämä ei vaikuta turhamaiselta, kun tiedän, että hiukset on monille huolista pienin. Minulle se ei sitä ole.

Hoidon sivuvaikutukset eivät kohdallani ole - ainakaan vielä - olleet kauhean pahat, pahoinvointia ja väsymystä on kyllä ollut, mutta ei kohtuuttoman paljon, niiden kanssa kyllä selviän. Odotin paljon pahempaa.

Ehkä kaikkein kurjin asia on ollut se, että oma veljeni on sairaudestani kuultuaan kääntänyt minulle selkänsä. Hän ei pidä minuun mitään yhteyttä, ei tervehdi, jos tulee autolla vastaan. Mieheni otti häneen yhteyttä ja pyysi käymään, tuloksetta. Mieheni myös tapasi veljeni kaupungilla ja sanoi, että eipä häntä ole näkynyt meillä. Vastaus oli ollut tyly "minulla ei ole sellaiseen aikaa". Juttelin tänään äitini kanssa asiasta, ja hän on täysin veljen puolella. Kun sanoin äidille, että sinä olet ilmeisesti valinnut puolesi, äiti vain totesi, että veljeni on hänelle läheisempi kuin minä.

Minusta tuntuu todella pahalta ja aivan uskomattomalta, että sairastumiseni ei herätä entisissä läheisissäni yhtään mitään lämpimiä tunteita minua kohtaan. Mitään tukea siltä taholta minä en ole saanut ja sellaista on aivan turha odottaakin. Silti tuntuu kurjalta. Onneksi oma rakas perheeni on tukenani täysillä. Se on maailman tärkein asia minulle. Uskon, että rakkaitteni avulla minä jaksan ja selviän. En vaan voi käsittää sitä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä jota saan äidiltäni ja veljeltäni. Se koskee.