Tsemppiä siskot!

Olen seurannut keskustelua tällä palstalla enemmän viime syksystä alkaen, jolloin itselläni todettiin rintasyöpä. Tätä ennenkin vierailin palstalla, koska lähipiirissäni on ollut kyseistä tautia enemmänkin kuluneina vuosina. Olen tuntenut olevani jo "sisko" myös kirjoittamatta tänne. Nyt sairauteni toteamisesta on n. puoli vuotta, joten ajatukseni ovat selkeämpiä ja voin niistä kirjoittaakin.

Talven aikana täältä on ollut hoitojen edetessä helppo katsoa miten hoidot ovat muilla siskoilla sujuneet ja millaisia "vaivoja" muut ovat samoista hoidoista saaneet. Itselleni tehtiin rinnan kokopoisto lokakuussa 2013 ja sain sen jälkeen sytostaattikuurin (doke x 3 ja CEF x 3). Kasvain oli pieni mutta nopeakasvuinen. Sytostaattien jälkeen alkoi Tamofen-lääkitys, koska kasvaimeni oli kovin hormonipositiivinen. Haluan myös sanoa, että vaikka täältä saa vinkkejä hoitonsa eri vaiheessa, kannattaa silti puhua asioista lääkärin kanssa, koska käytännöt näyttävät olevan hyvin erilaisia sairaanhoitopiireittäin jne.

Niille, jotka ovat hiljattain sairastuneet tai odottavat tietoa mahdollisesta taudista, haluaisin sanoa, että pidä huolta itsestäsi sekä fyysisesti että psyykkisesti. Toivoa on tärkeä ylläpitää! Itse koin, että fyysisen kunnon ylläpitäminen on helpottanut myös psyykkisen puolen jaksamista koko hoitoprosessin aikana. Jos olet kuntoillut aiemminkin, jatka sitä ehdottomasti niissä puitteissa, kun se on hoitojen kannalta mahdollista. Ja vaikka et olisikaan kuntoillut ennen sairastumistasi, suosittelen pieniä kävelylenkkejä. Vaikka joka päivä ei todellakaan huvittanut lähteä lenkille tai ulkoilemaan hoitojen pahimmassa vaiheessa, oli olo lenkin jälkeen kuitenkin parempi! Itse jouduin jättämään lenkit kokonaan väliin CEF:n jälkeisinä päivinä, koska fyysinen rasitus lisäsi muutoinkin reilua pahoinvointia. Mutta silloinkin yritin käydä ulkona edes haukkaamassa raitista ilmaa ja katsomassa kevään etenemistä.

Motivaatiota liikkumiseen voi saada esim. pistämällä kalenteriin jokaisen päivän kohdalle kävellyt kilometrimäärät/sadat metrit ylös. Viikon lopussa laskin taivaltamani kilometrit yhteen. Näissä viikkokilometrimäärissä näkyy meneillään olevat hoidot: tippaviikolla kilometrejä kertyi huomattavasti vähemmän ja muina viikkoina enemmän. Koko sairausprosessin aikana kävelykilometrejä on kertynyt runsaasti ja uskon, että tämä on nopeuttanut kuntoutumistani nyt sytostaattihoidon päättymisen jälkeen.

Niille, jotka ovat parhaillaan rankassa hoitoputkessa, haluan toivottaa tsemppiä ja pitää yllä toivoa paremmasta ajasta. Itselleni sytostaattihoidot olivat melko rankat. Dokesta ja siihen liittyvästä Nimesta-piikistä sain todella kovat säryt erityisesti lonkkiin ja jalkoihin. Lisäksi sain varmaan lähes kaikki luetteloidut sivuvaikutukset lievempinä tai pahempina. Doken jälkeen kunto oli muutaman päivän todella huono ja oli vaikea uskoa, että olen joskus urheillut. Sitä oli myös toisaalta vaikea hyväksyäkin. CEF:sta taas voin todella pahoin. Mikään koetettu pahoinvointilääke ei omalla kohdallani toiminut hyvin ja "kadehdin" kyllä niitä, jotka CEF:n jälkeen voivat hyvin tai edes kohtuullisesti. "Lusin" nämä viikot lähinnä sisulla. Silloin ne tuntuivat ikuisuuden kestäviltä ja nyt ne ovat jo lähes poissa mielestä!

Sytostaattien päättymisestä on nyt reilu kuukausi ja oloni alkaa olla melko mukava. Olen kävellyt jo pitkiäkin lenkkejä ja käynyt jopa muutamalla varovaisella juoksulenkillä naama kuin Naantalin auringolla. Ensijuoksulenkki tämän sairausrumban jälkeen oli kyllä ikimuistoinen! Uskon, että ainakin juoksijasiskot ymmärtävät tämän tunteen!! Tästä en uskaltanut hetki sitten vielä haaveillakaan, sillä sytostaattihoitojen loppua kohti toipuminen edellisestä kesti aina vaan pidempään ja vaivoja tuli kerta kerralta enemmän. Mutta silti uskon, että kävelyni koko tämän hoitorumban ajan, ovat nyt tuottaneet tulosta!

Fyysisen kunnon ylläpitämisen lisäksi, on tärkeää saada henkistä tukea läpi koko prosessin. Meitä on moneksi ja hyödymme erilaisista keinoista. Jos kotoa tai lähipiiristä ei löydy keskustelijaa, kuuntelijaa tai lohduttajaa kannattaa kääntyä ammattilaisten puoleen. Joskus se myös "säästää" läheisiä, vaikka he haluaisivatkin olla tukena. Ammattilaisiakin kannattaa kokeilla useampaa, jos ei heti ensimmäisen kanssa tunnu synkkaavan. Itse pidän "matkapäiväkirjaa" tästä koko prosessista. Siihen olen kirjoittanut, valokuvannut, liimannut kuitteja,syöpäpolin ilmoittautumislappuja jne. Päiväkirja on itseäni varten, mutta saattaahan se joskus kiinnostaa esim. lapsiani, kun he ovat isompia.

Sairauteen liittyvää alkushokkiakin käsittelemme kovin eri tavoin. Joku hyötyy siitä, että jää heti sairaslomalle ja jäsentelee asioita mielessään. Toisesta kotiin jääminen yksin ajatusten kanssa tuntuu mahdottomalta ajatukseltakin. Toiset haluavat olla tai pystyvät olemaan työssä myös hoitojen aikana. Toisille se on mahdottomuus. Totuus lienee kuitenkin, että nämä sairauteen liittyvät asiat on itse kunkin käytävä läpi enemmin tai myöhemmin. Toivon myös siihen rohkeutta kaikille siskoille! Itse koin hyväksi vaihtoehdon, jossa jäin sairaslomalle heti diagnoosin saatuani. Päätin keskittyä hoitooni täysiaikaisesti ja yrittää pitää kuntoani yllä mahdollisuuksien mukaan. Nyt jälkiviisaana voin todeta, että se oli hyvä ratkaisu!

Tsemppiä kaikille siskoille :) Kiitos niille siskoille, jotka ovat täällä tietämättään koko talven tsempanneet myös tätä siskoa!

P.S. Minä ja Tamofen emme ole vielä sinut toistemme kanssa, mutta toivottavasti tässä ajan myötä...