"Avoimmuus" sairauksien suhteen

Tuossa viereisessä viestiketjussa Watson peräänkuulutti kannanottoja avoimmuuden tai kaapissaolon suhteen, kun sairaus on iskenyt. Yritän omalta osaltani hiukan kuvata omaa kantaani.

Itse en ole sairauksistani (joita on monia) juurikaan puhunut muille kuin omalle lähipiirille. Olen kyllä osallistunut ko. sairauksien yhdistysten toimintaan ja näille foorumeille. Ja joillakin Kelan kursseilla on käyty ja sairauksista puhuttu.

Monet tutut kyllä taas toimivat täysin toisin. Jo tavatessa, jos erehtyy kysymään kuulumisia, niin saa luettelon kaikista vastaajan sairauteen liittyvistä tapahtumista. Itse en toimi näin jostain syystä. Katson, ettei kaikki sairauteni kuulu kaikkien tuttavien tietoon.

Tuntemattomien kanssa, kuten tässä foorumilla, on ok jakaa vertaistukea. Mutta minusta on turhaa, tavallaan ulkopuolisille tutuille kuvata omia sairauksiaan.

Voi olla, että asenteeni on isän perintöä. Hän ei ollut käynyt sairaalassa ennenkuin sydänkohtauksessa sinne vietiin ja sinne hän myös kuoli. Vähän sama asenne on minulla. Vain pakollinen hoidetaan, ei enempää.

Ja toisaalta minua hämmästyttää usein, että sairaudet tulevat aina yllätyksenä varsinkin miehille. Vaikka ikää on 60 ja risat, niin tunnutaan olevan edelleen yhtä nuoria kuin ennen. Sitten kun jotain pientä ilmenee, niin maailma mustenee ja peli tuntuu menetetyltä. Tämä varmaan johtuu noin yleisesti ottaen siitä, ettei vanhenemista ja kuolemista enää nähdä ja koeta niin läheisesti kuin ennen. Silloinhan vanhempia ja isovanhempia hoidettiin kodeissa. Yllätyksenä varmaan kaikille meille tulee sekin tieto, että joku saattaa ihan lähitulevaisuudessa kysyä, että joko olet ajatellut siirtyä "senioritaloon" tai vastaavaan.