Yksinäisyyttä...

Tää ei varmastikaan kuulu tänne palstalle, mutta koska lapsellani ollut syöpä, kirjoitan tänne ja kysyn auttavia tahoja.

Lapseni sairastanut kaksi kertaa leukemian. Raskasta siis ollut. Kun tieto uusimisesta tuli, olin yksinhuoltaja, valmiiksi masentunut ja lapsia enemmän kuin tää sairas lapsi. Kaupungilta ei tullut minkäänlaista apua sairastumisen hetkellä eikä sen jälkeenkään. Varmaan olisi itse pitänyt jaksaa hakea?! Lapsen isästäkään ei tukea ollut, eikä kiinnostusta sairaan lapsen hoitoon.

Nyt kun lapsi käy kontrolleissa kk:n välein, asiat pitäs olla hyvin. Vaan kun ei ole. Olen ahdistunut, yksinäinen ja ihan poikki. En jaksa mitään, kotimme on ihan sekaisin, lapset just ja just jaksan hoitaa.
Mietinkin nyt, että mitä "syyttää" omasta olosta? Itseä, kun olen täysin keskittynyt lapsen sairastumiseen/hoitoon (oma vointi jäänyt vähälle huomioinnille) ja yrittänyt hoitaa kotia samalla ja muita lapsia. Vai sitä, ettei kukaan ole tarjonnut mitään apua? Sukulaisistakaan ole ollut apua, joskus katsoneet muita lapsia, jos olen ollut kontrollissa sairaan lapsen kanssa.

Ja koska lapseni on infektioherkkä, emme juurikaan käy missään, olemme kotona paljon ajasta, kun taas haluais välillä mennä ja unohtaa koko sairauden. Vaikka tiedän, ettei tää ikuisuuksiin kestä, mut silti tuntuu että en jaksa odottaa sitä hetkee, kun meidän perhe voi elää normaalisti.

Mitä te muut infektioherkät perheet teette vapaapäivinä ettei elämä just tuntuis tältä miltä meidän perheellä?
Entä onko muilla tämmöisiä fiiliksiä kuin minulla?