Mihin kaikkoavat lapsen ystävät kun sairaus yllättää?

Tytär sairastui maaliskuussa syöpään. Alkoi leikkauskierre, loppukeväästä sytostaatit. Kipua ja tuskaa, mutta optimismia ja toiveikkuutta. Vielä vietettiin huhtikuussa 12v-syntymäpäivät ja vietiin kaikki luokkakaverit elokuviin, joku luokkakaveri poikkesi tuomaan parane pian-kortin sen jälkeen.... ja sitten ei enää ketään. Ei puhelisoittoja, tekstareita, maileja, visiiteistä puhumattakaan.

Tapasin tytön luokkakaverin äidin, joka kysyi miten tytärtäni voisi ilahduttaa. 'Jos sinun tyttäresi vaikka soittaisi', vastasin. 'En voi pakottaa häntä siihen', vastasi hän.

Nyt on mennyt koko kesä ilman yhtään kontaktia. Täysin yksin.
Edellisenä kesänä meillä kävi ovi tauotta eikä ollut yksinäistä päivää. Nyt alkaa koulu eikä tytär halua pitää edes kännyä päällä, kun ei siihen kuitenkaan kukaan soita.
Eikä hän halua enää itsekään soittaa, kun ei yhtään tiedä mitä kaverit nykyään tekevät. Tuntee itsensä jo ulkopuoliseksi ja hylätyksi, ja kun hiuksiakaan ei ole. Häpeää itseään.

Koulussa keväällä kävi kuntoutusohjaaja ja itse laittelin opelle viestiä toukokuussa että puhuisi luokassa tästä. Vastauksena tuli maili jossa 'huikattiin' tytölle terveiset koko luokalta. Olikohan asiaa otettu edes esille?

Emme ole varmaan tämän ongelman kanssa ainoita. Miten teillä muilla? Mitä pitäisi tehdä? vai antaa olla? Näen kuinka toista asia painaa ja vie mielen tosi alas. Vanhemmat ja sisarukset eivät korvaa kuitenkaan niitä omia kavereita.