hoidot ohi

Lapsemme leukemia uusi ja hänelle tehtiin kantasolusiirto. Kesä on mennyt hyvin, mutta oman pääkopan hoitaminen on varmastikin edessä. Voiko rankat kokemukset syöpäosastolla vain unohtaa vai olisiko syytä hakeutua terapiaan? Olisi mukava, jos sellaiset joilla on jo pidempi aika hoidoista kertoisivat miten ovat prosessoineet lapsen syöpähoidot omassa mielessään. Ystäviäni en enää halua asialla vaivata ja hyvänpäiväntuttujenkin kanssa puhuisin mielelläni jostain muusta. Olen huomannut, että asian käyminen läpi juurta jaksain saa omat tunteeni taas uudelleen pintaan ja olen "sekaisin" monta päivää.

Perheen kesken emme juuri enää muistele viime talvea vaan olemme siirtyneet ns. normaaliin elämään. Kai se on niin,että arki ja aika parantaa haavat. En vain haluaisi haudata traumaattista kokemusta ja todeta viiden vuoden päästä, että koko asia painaa vieläkin mieltä.

Kaiken kaikkiaan olen onnellinen jokaisesta uudesta aamusta, joina herään tyttäremme vierestä ja rukoilen ettei hänen tarvitsisi lähteä ennen minua. Eikä ole päivääkään ettenkö jollain tavalla muistaisi niitä lapsia joiden matka jäi kesken. Minun kohdallani ainakin pätee ajatus, että "kerran syöpälapsen äiti, aina syöpälapsen äiti", sen verran erityisiä nämä lapsemme ovat.