Surutyötä 8 vuotta ja jatkuu edelleen.

Hei!

Poikani kuolemasta tuli joku aika sitten kahdeksan vuotta ja vaikka aikoinaan luulin etten ikinä selviä tai en ikinä kykene elämään normaalia elämää, niin tässä sitä ollaan.
Elän, nautin ja jopa naureskelen.
Poikani on joka päivä sydämessäni ja mielessäni ja myönnettäkööt että minusta on tullut tietyllä tavalla itsekkäämpi kokemukseni vuoksi. Mutta ehkä vain hyvällä tavalla.
Haluan elämässäni tehdä muutakin kuin vain itkeä ja maata peiton alla valittamassa pahaa oloani, sillä masennuksen syövereissä elin varmaan muutaman vuoden.
Miksi ihmeessä sitten kirjoitan juuri tänne ja juuri nyt?
Luin muutaman viestin näistä keskusteluista ja halusin lähettää teille kaikille äideille, isille, isovanhemmille ja muille sairaan lapsen läheisille hurjan paljon voimia ja energiaa. Nauttikaa ja antakaa lapsen nauttia. Naurakaa ja antakaa lapsen nauraa,eläkää ja antakaa lapsellenne elämää niin paljon kuin mahdollista. Jokainen auringonsäde mikä vain voi lapsen sairauden varjostamaa elämää kirkastaa on otettava vastaan.
Mutta älkää turhaan uhrautuko ja unohtako itseänne, sillä niin kauan kuin olette itse voimissanne ja jaksatte niin kauan myös lapsi nauttii teidän läsnäolosta. Ei ole tärkeintä olla 24/7 lapsen vierellä, jos voimat on vähissä.On parempi olla vaikka yöt rauhassa kotona ja kerätä voimia ja antaa lapsenne hoito hyviin käsiin.
Pyytäkää apua isovanhemmilta, ystäviltä, kummeilta jne..ajoissa jotta koko perheellä olisi hyvä olla.
Itse olin poikani vierellä aamusta iltaan ja nukuin yöt vain muualla.( rankka 6kk hoito, melkein koko ajan sairaalassa)
Eräänä päivänä halusin levätä ja ystäväni meni puolestani poikani kanssa seurustelemaan vuoteen äärelle, siitä tulikin hauskin päivä pitkään aikaan, koska ystäväni ei ollut niin sidoksissa niin hän jaksoi lukea, askarrella ja NAURAA, joten pojalleni jäi ihana muisto tästä päivästä.

Kahdeksan vuotta on yllättävän pitkä aika ja toisaalta tuntuu kuin siitä olisi kulunut vain ihan pieni hetki, niin vahvasti saattavat tunteet tulla vielä pintaan.

Parasta mitä surutyötä tehdessäni olen kokenut on että tiedän poikani olleen varma että häntä rakastettiin ja rakastetaan vieläkin..

..maasta taivaaseen ja sen yli;-)

Toivon kaikille auringonpaistetta ja paljon voimia!

Q