Ahdistaa

Puran tässä vain hieman ahdistustani; ehkä hieman helpottaa. On se kumma, kun tytön sytostaattihoidot lähestyvät loppuaan (ensi maanantain jälkeen enää vain 2 kertaa) sitä ahdistuneemmaksi käyn. Tuntuu,että en saa henkeä;puristaa rintakehää. Ei auta ulkoilu tai muukaan. Odotan vain koko ajan,että tulisi taas SE maanantai, jolloin on hoito, ja voisi sanoa: "Taas yksi kerta vähemmän". Ja heti sen jälkeen alkaa pitkä,pitkä kolmen viikon odottelu seuraavaan hoitoon. Ja siinä välillä voi sattua kaikenlaista.Esim. viime hoidon jälkeen lapsi oksenteli paljon ja kuume pomppasi muutamaksi tunniksi sinne "rajamaille",että pitäisi lähteä takaisin sairaalaan.Laukku oli valmiina pakattuna kaksi päivää. Onneksi ei tarvinnut kuitenkaan lähteä. Viikon kuluttua sitten pikkusiskon hoitopaikassa puhkesi vesirokko ja silloin sai tarkkailla,että puhkeaako meillä vaarallinen tauti. Näin ei onneksi tapahtunut.
Sitten ahdistaa vielä sellaiset arkiset asiat,kuten se että siskokset (n. 2,5 v. & 4 v.) nahistelevat ja tappelevat koko ajan. Isosisko (syöpäsairas) tönii, rapii ja pureekin siskoaan jatkuvasti. Yhdessä kiusaavat koiraa ja kissaa; yritä siinä sitten olla rauhallinen ja säilyttää hermot. Tuntuu,ettei jaksa. Toivottavasti tilanne rauhoittuu, jos ja kun hoidot loppuvat ja isosiskokin pääsee jälleen hoitoon ja minä kenties töihin. Nythän olen omaishoitajana aina kotona. Pari kertaa viikossa pääsen asioille kaupungille (ja sieltäkin on jo kiire kotiin, kun tuntuu syylliseltä, että en ole kotona lasta hoitamassa). Koiran kanssa yritän sentään käydä päivittäin jonkinlaisella lenkillä.
Huh,mikä valitusten virta!Muutama ystävä minulla on, mutten viitti ruikuttaa jatkuvasti. Kyllä se niin on, että syöpäsairaan koko perhe sairastuu taudin toteamisen jälkeen. Ja kuinka kauaksi aikaa vielä sen parantumisen jälkeenkin.
Hyvää loppukesää kaikille! Toivottavasti saataisiin vielä muutama aurinkoinenkin päivä.