En halua päästää äitiä <3

Halusin minäkin purkaa sydäntäni, vaikka kuinka puhun asiasta ystävilleni ja kaikille ei sielu saa rauhaa ja tuska/ahdistus jylläävät tosi isoina pallona rinnan alla. Rakas äitini taistelee tällä hetkellä sairaalassa loppumetrejä ja se raastaa mieltäni. Hän sairastui 2010marraskuussa yhtäkkiä syöpään, vatsa turpoi ja keräsi nestettä vatsaan, aluksi lääkärit luulivat että se oli ilmaa tjn mutta muutaman viikon kotilääkityksillä kun ei mikään auttanut, hän meni jälleen tutkimuksiin ja selvisi että hänellä on munasarjoissa limakasvain joka tuotti nestettä vatsakalvoihin koko ajan, äiti leikattiin heti joulukuussa ja pelättiin koko ajan selvityykö hän, hän sai ihanan jatko ajan ja selvisi, jatkoi elämää, aloitettiin sytöstaatti hoidot joita hän sai kolmen viikon välein monta kk:tta ja äiti taisteli <3 olin niin onnellinen ja aateltiin että nyt se tauti selätetty. Alku syksystä otettiin taas kuvat ja tuli tieto ettei ole etäispesäkkeet maksasta ja keuhkoista kadonneet ja äidin lääkehoito vaihdettiin, tuskasta oli nekin hoidot mutta sisulla hän ne kesti. Marraskuussa 2011 hän sairastui keuhkokuumeeseen joka on vienyt äitiä selvästi alaspäin, vähän väliä tulehdus arvot katossa ja antibioottia toisensa perään ja välillä hän oli kotona, välillä sairaalassa ja nyt viimeisen kk:n aikana tilanne on mennyt niin huonoksi että sunnuntaina sain häneltä viestin että saattohoitoon, olen itkenyt ja vaikka kuinka tehnyt surutyötä jo pitkään niin tämä on jotenkin niin kamalaa ettei meinaa jaksaa, vaikka pitäisi olla urhea.. En ollut äitiä nähnyt 2vk:n kun olin itse niin kovin flunssassa etten voinut mennä sairaalaan viemään bakteereja, äitini mies on todella upeasti ja urheasti ollut hänen vierellään koko ajan, minä myös joka hetki nyt kun taas olen päässyt käymään päivittäin, tänään puhuttiin koko loppu perheen ja lääkärin kanssa että viimeiset ajat on lähellä. Äiti on muuttunut keltaiseksi, vatsa on kova sekä kovia kipuja ollut, mutta viimein ovat saaneet niitä kipuja vähän jo aisoihin. Saattokotiin hän haluisi mennä muttei yhtään paikkaa ei vielä ole. Vaikka tiedän että äidillä on tuskat niin hän ei halua meistä luopua, eikä mekään äidistä <3 isäni menetin 17v ja nyt siitä on saman verran.. tuntuu sekavalta ja pelkään ettei ole montaa päivää, viikkoa ? ja se ahdistaa todella paljon. Pelkään huomista mutta omalla tavalla toivon että hän pääsisi kivuista isän luo, mutta sydämmessäni en pysty päästämään. Odottaminen on raskasta ja on huomenna taas mentävä vierelle, hän ei paljon jaksa puhua mutta minä, äitini mies, siskoni ja muut käydään kuitenkin eri aikoihin että hän ehtii hieman levätä, ollaan vaan ja rakastetaan <3 nyt on pakko lopettaa, kyyneleet tunkee ihan väkisin. Eniten pelkään että mitä sitten kun äiti lähtee.. ahdistaa niin.

Rakastan sua äiti!!!!

-minä