MIten sitten jaksaa, kun lapsen syöpähoidot on ohi?

Lehdet tippuvat puista. Missä vaiheessa ne tänä vuonna ylipäätään edes tulivat? Kylmenee... oliko se kesä jo? Missä on viimeiset kuukaudet ja mihin ne meni? Kuka leikkasi elämästäni aikaa pois? tai muistiani.

Anna sairastui maaliskuussa. Koko kesä on mennyt sairaalassa hoitojen keskellä. On vaihdettu lennossa vahtivuoroja huoneessa, oltu kuvauksissa ja hoidoissa ja käyty vääntöä milloin koulun milloin minkäkin asian takia. Kaikki sen syöpä-otsikon alla. Kaikki muu on jäänyt tai hävinnyt. Mikään ei oikeastaan ole enää ennallaan. Ja tätä on kuitenkin ollut 'vain' 8 kuukautta.

Nyt vaihtui lääkitys. Interferoni ei enää aiheutakaan infektioriskiä eikä eristystä, voisimme mennä ja tulla vähitellen kuin ennen ja palata normaaliin elämään, mutta löydän itseni yhä useammin täysin voimattomana. Mistä ihmeestä voi aloittaa ja tämän tilanteen nollata. Missä mennyt aika on? Miten me elimmekään ennen tätä sairautta? minusta tuntuu että olenkin jo ihan tuuliajolla. Pitäisikö jaksaa? jos niin miten?

Eikä sairaus vielä ole poissa. Tuossahan se on mukana aamulla kun sängystä noustaan ja illalla kun nukkumaan mennään, mutta se ei olekaan enää pääosassa.

Sekavaa kuin oma päänsisukseni, mutta pointti on, että miten te muut olette jaksaneet, kun tämä onkin ohi? Miten jaksaa ja pelätä niitä uusia tulevia kuvauksia? Tähän asti on ollut pakko jaksaa oman lapsen takia, mutta mikä on nyt se eteenpäin työntävä voima? Mistä sitä löytää?

Minusta tuntuu että vajoan.