Pitkiä päiviä... äidillä syöpä jossain

Äidilläni on syöpä - jokin syöpä. Kunpa tietäisin mikä.

Hänellä alkoi noin kuukausi sitten mahaoireet, joita luultiin mahataudiksi. Reilun viikon kuluttua äiti sai lähetteen sairaalaan hengitysvaikeuksien ja yleisvoinnin huonontumisen vuoksi. Sairaalassa havaittiin laaja keuhkoveritulppa. Jatkotutkimuksissa vatsaontelossa havaittiin runsaasti askitesta ja TT-kuvassa löytyi peritoneaali karsinoosi, mutta sen lähtökohta ei selvinnyt. Lisäksi ylävatsalla on suurentuneita imusolmukkeita. Tutkimukset jatkuvat tällä viikolla. Gynekologin ultra ja paksusuolen tähystys olivat puhtaat.

Äiti on nyt kotona ja voi hyvin. Pahoinvointia on eikä ruoka tahdo pysyä sisällä, mutta lääkitys auttaa siihen.

Sekä äidilläni että isälläni oli pari vuotta sitten lyhyen ajan sisällä vakava sairaskohtaus. Olen sen jälkeen valmistautunut heidän kuolemaansa, mutta sitten tämä tulikin juuri nyt. Olen yrittänyt etsiä kaiken mahdollisen tiedon äidin tilasta, puhunut siitä lääkärituttavien kanssa ja jotenkin sitä kautta hallita tilannetta. Haluaisin tietää, mitä tuleman pitää! Toinen lähde sanoo, että runsas askitesmäärä tietää aina huono, toinen että ei nyt välttämättä. Jossain sanotaan, että peritoneaali karsinoosi on fataali, mutta milloin? Kuoleeko äiti ennen joulua vai ennen esikoiseni kymmenvuotispäivää? Mistä se primäärikasvain löytyy ja miten se määrää elämän kulun?

Omat lapset ovat suurin huolenaiheeni. Meillä on 5-, 3- ja 1-vuotiaat lapset, joille mummo on hyvin rakas. Kuinka he surun käsittelevät ja kuinka minä osaan ohjata heitä heidän surussaan? Olemme kertoneet, että mummolla on masu kipeänä ja hän on sairaalassa. Lapsille sairaala on turvallinen paikka, jossa parannutaan, joten he suhtautuvat positiivisesti. Olen päättänyt ryhtyä hiljalleen puhumaan siitä, kuinka ihminen voi tulla enkeliksi, mutta ensimmäisen askeleen ottaminen tuntuu ihan mahdottomalta. Kuin tuomitsisin äidin kuolemaan samalla.

Entä jos äiti parantuukin vähäksi aikaa? Kuinka elämää voi jatkaa pelkäämättä, mitä tuleman pitää?

Samalla olen kiitollinen siitä, että sairaana on äitini eikä lapseni. Äiti täyttää syksyllä 60 vuotta. Mutta hänen omakin äitinsä on vielä elossa. Mummi on minulle rakas, mutteikö olisi hänen aikansa...

Kunpa vain nyt saisimme jotain tietoa niin ehkä tämä helpottaisi. Tietäisi, alkaako surutyöhön vai ollako toiveikas, tai mitä siitä väliltä. Kirjoitin tämän, koska luulen olevan muitakin tässä tilanteessa, että tiedetään, muttei tiedetä.