Isällä keuhkosyöpä

75-vuotta juuri täyttänyt isäni sai pari viikkoa sitten diagnoosin: keuhkossa syöpäkasvain, joka on levinnyt muualle kroppaan ja nyt hoidetaan vain kipulääkkeillä. Eli mitään ei ole tehtävissä.

Isälläni todettiin asbestoosi jo 20 vuotta sitten ja ymmärrän, että hän on harvinaisen pitkään saanut olla niinkin hyvässä kunnossa kuin on ollut; on jaksanut nikkaroida ja puuhailla ja näitä juttuja isä on aina rakastanut. Ei osaa olla ns. jouten. Tämän vuoden alussa kunto alkoi heikkenemään huomattavan nopeasti ja totta kai mielen taka-alalla oli, että olisiko nyt jotain ratkaisevaa tapahtunut, mutta aina sitä vaan näköjään jaksaa uskoa ja toivoa, että tilanne olisi ollut väliaikainen. Kunnes sitten tuli tämä kaiken pysäyttävä tieto.

Asun satojen kilometrien päässä vanhemmistani ja viikon kuluttua olen menossa lapsuudenkotiin. 3 viikkoa sitten kävin viimeksi, kun kuulin kunnon nopeasta heikentymisestä, mutta silloin ei ollut tietoa syöpädiagnoosista.

Isä on kotona ja jaksaa olla kipulääkkeiden voimalla toivottavasti mahdollisimman lähelle loppua. Isä on se, joka on suhtautunut asiaan luontevimmin. On kyllä aina ollut realisti kaikissa asioissa. On nyt puuhanut (tai oikeastaan kertonut mitä tehdään) pois menoaan ja mm. erilaisten laitteiden ja koneiden poismyyntiä joita kukaan ei isän kuoleman jälkeen tarvitse. Ei halua itkeskelyä, koska kuten hän sanoo "nyt ei auta itkeskellä". Mikä onkin totta. Mutta tunteille kun ei voi mitään.

Äidin jaksaminen myös surettaa. Ovat olleet paitsi aviopuolisot, myös parhaimmat ystävät yli 50 vuotta. Isän toivon pääsevän pois ennen kuin elämä käy kerta kaikkiaan sietämättömäksi. Toivottavasti pian, koska luulen, että kyse on vain kuukausista.

Miten kohdata rakas kuolemansairas ihminen? Järki sen sanoo, että hän on edelleen se rakas isä, sairas vaan ja nyt ainoastaan tiedetään se, että kuoleminen on aika lähellä.

Syöpäsairaiden tukihenkilö, sukulainen, sainoi että itkut pitäisi itkeä nyt ja olla itkemättä kun kohtaan isän. En halua itkeä ja nyt pelkään että itken kun näen hänet seuraavan kerran. Niin, järki sanoo toista, mutta tunteet on mitä on. Äidin kanssa varmaan itketään kun isä on pois kuulemasta. Onneksi mieheni on lähdössä mukaan ja hän varmaankin osaa keskustella luontevasti tilanteesta, luulisin. Isä nimittäin haluaa keskustella asiasta ja on kai ainoa meidän perheestä joka ei tiettävästi ole itkeskellyt.

Kiitos kun joku ehkä jaksoi tämän lukea. Elän ihan normaalia elämää, käyn töissä ja tapaan tuttuja, mutta itku on niin herkässä.