Miten tuen syöpäsairasta vanhempaa?

Otsikko on ongelmani - tiedän jo luonnollisesti että pitää pyrkiä kuuntelemaan, olemaan läsnä ja lähellä, antaa aikaa ja ymmärtää, selvittää asioita, puhua, elämän kaikilla jatkua kaikesta huolimatta. Mutta miten jaksan tukea vasta syöpädiagnoosin saanutta isääni, joka on jo pitkään kärsinyt kivuista ja heikosta kunnosta? Hän itse purkaa omia tuntojaan niin kovin eri tavoin, ja se käy itselle henkisesti raskaaksi kun ei ole riittävästi taitoa auttaa monipuolisesti, puhumattakaan siitä että on liian lähellä ollakseen riittävän objektiivinen, kylmähermoinen ja tarpeeksi kaukana.

Tähän liittyy sekin, että en tunne että pystyn itse suhtautumaan varsinkin kuoleman uhkaan joka yllä häilyy, millään tapaa. Pelkään suunnattomasti että pian tapahtuvassa leikkauksessa hän kuolee. Viimeisiä tahtoja ja viimeisiä sanoja on vaihdettu, hautajaisjärjestelyistä on puhuttu, tuntoja on käyty läpi. Sekä optimismi että realismi ovat ilmassa, toivomme että kaikki kääntyy parhain päin mutta pelkäämme pahinta - itse vain en tunnu pääsevän yli ajatuksista isäni menehtymisestä, koska kaikki vain tuntuu keskeneräiseltä huolimatta siitä että asioista on puhuttu ja koettu järjestää niin paljon kuin vähässä ajassa on ehditty.

Miten pystyisin siis tässä tilanteessa parhaiten tukemaan häntä? Varmasti samat asiat ovat kaikilla mielessä jossain vaiheessa, mutta taitaa olla niin että nämä pitää myös jokaisen saada sanottua jotta voi mennä yhden askeleen eteenpäin?