Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Äidin syöpä

Hei!

Äidilläni todettiin keuhkosyöpä kuukausi sitten. Kasvain on niin suuri, että sitä ei voi leikata. Tällä hetkellä hän saa sytostaattihoitoa, kaksi hoitokertaa on nyt takana, sivuvaikutukset eivät ole olleet niin voimakkaat kuin etukäteen pelkäsin. Äidin yleiskunto on heikentynyt, hän väsyy helpommin ja on laihtunut. Kuitenkin hän on aika hyvässä kunnossa, sama vanha äiti edelleen.

Viimeinen kuukausi on ollut aika vaikea, olen yrittänyt sopeutua ajatukseen, että äiti kuolee. Sitä on hyvin vaikea käsittää, sitä ei varmasti kunnolla käsitä sittenkään, kun se todella tapahtuu. Aloitin syksyllä opinnot yliopistossa ja minun on ollut hyvin vaikea keskittyä opintoihini diagnoosin jälkeen. Tekemistä on kuitenkin paljon, en voi vain jättäytyä vellomaan tähän tilanteeseen ja pysäyttää muuta elämääni. Minkäänlaista ennustetta ei ole, en tiedä kuinka kauan äiti vielä elää. Kyse voi olla kuukausista tai parhaimmassa tapauksessa joistakin vuosista. Asun eri paikkakunnalla kuin äitini, joten en voi olla hänen tukenaan jatkuvasti. Nyt joulun aikaan olen pystynyt olemaan hänen kanssaan paljon mutta joululoma loppuu pian ja sitten olen vain puhelimen varassa. Perheessämme on onneksi muitakin, jotka voivat olla hänen tukenaan, joten hän ei jää yksin. Tavallaan on helpottavaa, ettei minun tarvitse olla koko ajan tämän kaiken keskellä. Siellä saan olla rauhassa heikko ja surra, ystäväni tukevat minua. Samalla haluaisin olla äidin kanssa, varsinkin kun en tiedä, miten kauan aikaa vielä on jäljellä.

Äitini on elämäni tärkein ihminen, enkä haluaisi luopua hänestä. Välillä ajatus äidin kuolemasta tuntuu musertavalta vaikka aika usein pystyn unohtamaan koko asian, ikään kuin kieltämään sen vaikka tiedän, ettei äiti enää parane. Täytin itse juuri 23 vuotta. Olisin halunnut äidin näkevän, millaisen elämän minä itselleni rakennan, olisin halunnut hänen näkevän minun lapseni. Tiedän, ettei se ole mahdollista. Minun täytyy löytää itsestäni tavattomasti voimaa, jotta jaksaisin tämän taistelun loppuun asti. Tiedän, että tämä kokemus kasvattaa minua ihmisenä, mutta mieluummin olisin hiukan pienempi ihminen ja pitäisin äitini. En minä silti ole katkera, rakastan maailmaa aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Tällaista sattuu ja nyt se vain sattui meidän kohdallemme. Toivon vain, että jaksan elää normaalia arkeani kaikesta huolimatta ja osaan pyytää apua ja tunnustaa, jos en jaksa.
jänis | 3.1.2014 klo 23:56:03