Mummoni.

Hei kaikille.
En ole ennen näillä sivuilla vieraillut ja nyt ajattelin tulla kirjoittelemaan ja keskustelemaan jos täältä kohtalontovereita ja vaikka lohtuakin löytyisi.

Tänä kesänä istuttiin viellä mummon terassilla ja hörpittiin pannukahvia. Minulla on ollu aina erittäin läheinen suhde mummooni,hän on minut kasvattanut ja hoitanut kun äitini oli aina töissä.
Mummo on siis ollut minulle oikeastaan aina miltein äiti,tuki,turva ja lohtu.Mummo on minun oma sankari.

Oma äitini kärsii mielenterveysongelmista,mitkä tajusin vasta näin aikuisemmalla iällä, joten mummo on minulle kaikki kaikessa ja olen niin kiitollinen että hän on minua opettanut elämään,miten ei oteta kaikkea niin vakavasti,miten kunnioitetaan kaikkea elävää,miten nauretaan,rakastetaan,istutaan ja jutellaan.Nautitaan pienistä asioista.

Tässä muutama kuukausi sitten mummo soitti ja kertoi että häneltä on löydetty munasarjasta kasvain, joka leikataan helsingissä.

Toiveikkain,mutta hieman pelokkain mielin mummoni sinne lähti,ja palasi ajallaan takaisin parantelemaan itseään.
Oltiin kaikki helpottuneita.

Nyt sitten sunnuntaina kaikki muuttui kun mummolta meni jalat alta.
Vaarini oli soittanut ambulanssin ja mummo kiidätettiin sairaalaan jossa tutkimuksissa kävi ilmi että mummoni aivoissa on kasvain ja että munasarjoissa olevat kasvaimet olivatkin vain etäpesäkkeitä,syöpää löytyi myös vatsasta.

Tällä hetkellä ennuste ei ole kovinkaan hyvä,sädehoidolla yritetään vielä käsittääkseni "pysäyttää" ja lievittää oireita.

Nyt viikonloppuna olen lähdössä mummoani katsomaan (asutaan n.250km päässä toisistamme) ja oloni on todella ristiriitainen.Helpottunut että näen hänet vielä mutta samalla todella pelokas että miten osaan siellä olla,pahin pelko on se että menen siellä ihan hajalle.Hurjalta tuntuu että ihminen jonka luona olen kasvanut ja jonka kanssa olen ollut niin läheinen tuntuu nyt jotenkin hieman jännittävältä että miten osaan hänen kanssaan edes keskutella mistään,haluaako hän keskustella tilanteestaan vai mitä.
Haluaisin vain nauraa ja jutella mummon kanssa kaikista kivoista jutuista niinkuin aina ennenkin.Haluaisin että mummoni unohtaisi edes hetkeksi miten kamalan julma tämä maailma on ja nauraisi kanssani,saisi sitä iloa mitä meillä kesällä oli,on aina ollut.

Kaikki tuntuu jotenkin niin epäreilulta,että miksi.
Miksi niin lämmin,ihana ja iloinen ihminen joutuu kokemaan tämmöstä,miksi,miksi,miksi?

Kaikki tapahtu niin nopeasti,muutamassa kuukaudessa.

Onko muilla kokemuksia siitä että läheisellä on aivokasvain? Lähinnä että mitä voisi olla odotettavissa?Onko ennusteet ollut hyvät/huonot,miten kohdataan semmonen ihminen?

Kiitos ja jaksamista meille kaikille <3