Silkkaa itsekästä kiukuttelua

Pakko oli lähteä etsimään jotain purkautumistietä etten räjähtäisi murtuisi lyhistyisi pimahtaisi väärässä paikassa. Olen eka kertaa täällä ja heti ajattelin näyttää parhaat puoleni. Nyt vain tuntuu etten jaksa muuten eteen päin.
Miesystäväni syöpä on uusiutunut; en ollut kuvioissa ekalla kierroksella, eikä tätä tiedetty seurustelun alussa. Minulla ei ole siis harmainta hajua miten käyttäytyä mitä ajatella mitä sanoa mitä tehdä. Läheisilleni olen yrittänyt puhua, mutta useimmiten oloni on vain pahentunut, voi pettymystä kun tukea ei saa.
Tai nyt narrasin: kyllä se siitä, toivotaan parasta, hivenaineet, oletko/oletteko kokeilleet sitätätätuota-humpuukia, näytät paljon paremmalta, levätkää, syökää hyvin, mullakin oli täti ja se kuoli tosi pian jne jne jne Jotenkaan minua ei ole lohduttanut tai antanut voimaa nuo hyvää tarkoittavat ohjeet.
Kaiken minkä teen rakkaintani auttaakseni teen todella mielelläni, tämä selvennykseksi ettette pidä minua ihan täydellisenä paskiaisena. Ja ymmärrän, että sairaalla on yhtä helvettiä.
Olen vain neuvoton ja eksyksissä: olen keskittynyt täysin rakkaani hoitamiseen kuunteluun auttamiseen, olen yrittänyt olla ajatuksen lukija ja tietää mitä toinen haluaa, väsyneenä itsekin hymyillyt läpi kyynelten, istunut läpi öiden kuunnellen musiikkia, ollen läsnä, katsonut lohduttomana vierestä kun toisella kipuja, pelännyt kohtausta jota en osaisi hoitaa, kuunnellut kuinka toinen pelkää kuolemaa ja yrittänyt lohduttaa, tehnyt kaikkea mahdollista että toisella olisi edes siedettävä olla, ottanut suihin koska se helpottaa kipujen keskellä, itkenyt piilossa ettei toinen näkisi heikkouttani jne kyllä te tiedätte varmaan. Juuri kun tunnen onnistuneeni helpottamaan edes vähän toisen elämää ja itse olen jaksamiseni äärirajoilla, huh huh selvittiinpäs. PAM! Henkinen sivallus, minut haukutaan alimpaan maanrakoon: en ymmärrä mitään, en tee mitään, terveet ei tajua. Saatanan paska huora häivy mun silmistä! Tietysti kasvoiltani näkyy loukkaantuminen; No älä saatana ota tuota marttyyri-ilmettä, itseasiassa nieleskelen itkua, etkä nyt mee minnekään itkemään piiloon! Ymmärrätkö minulla on syöpä, kuolemansairaus. Tietysti tajuan, mutta en ole puustaveistetty.
Nyt jo hävettää tämä kirjoitus. Antakaa anteeksi, ei ollut tarkoitus loukata ketään. Olen väsynyt peloissani yksin vihainen. Saan toki kiitosta paljon mieheltäni ja tunnen että hän arvostaa tekojani.
Selvityminen on epävarmaa enkä halua menettää häntä. Kiukuissa puhuu tauti eikä rakas ihmiseni. Huh kun helpotti.