Hyvän, liian nuoren ystävän syöpäkasvain, miten tässä jaksaa itse?

Tuntui kuin olisi maailma pysähtynyt hetkeksi, kun hyvä ystävä kertoi muutama kuukausi sitten saaneensa aivorunkoon syöpäkasvaimen, joka on kuulemma sitä epätoivoisinta laatua. Olemme molemmat alle 25-vuotiaita. En tiedä yhtään mitä tehdä tai miten jaksaa itse, olen niin kamala huolehtimaan toistenkin murheista omieni lisäksi...

Koko syöpä on ihan vieras sairaus, mutta jo tässä vaiheessa huomaan miten hoidot raastavat tätä tärkeää ihmistä huonompaan kuntoon. Olen kysellyt varmaan kyllästymiseen asti miten hän voi, kuunnellut tuppisuuna koska en osannut mitään sanoakaan, halannut, autellut kotona. Koko uutinen oli kamala shokki enkä meinaa suostua uskomaan koko diagnoosia (vaikka pakkohan se on). Epätoivoinen ja surkea olo kun toinen vapisee kylmästä peittokasan alla, oksentaa ja vuotaa verta.

En ole onnistunut itkemään vaikka olisi tehnyt mieli että olo helpottaisi, olen jotenkin ihan turta. Pelkään ihan sairaasti ystäväni puolesta, pelkään että häneen koskee, pelkään että hän kuolee, pelkään että en osaa auttaa, pelkään että romahdan jossain välissä itse. Samalla pitäisi koittaa hoitaa koulut ja työt vaikkei meinaa osata ajatella muuta, huoli on niin suuri. Mitenkä te muut kuuntelijat, kaverit, läheiset tai sairastuneet ja toipujat jaksatte tätä henkistä sotkua? Kaikki vinkit ovat tarpeen...