Re: Kuinka tsempata "kuolemaan tuomittua"

Jännä, en ole tällä palstalla käynyt moneen kuukauteen, mistä lie nyt tullut sellainen tunne että jaksaisin taas lukea muidenkin kokemuksia. Luin sinun tarinasi ja olen todella pahoillani että olet ko. tilanteeseen joutunut. Onko tilanne muuttunut nyt mihinkään suuntaan? Toivotan sulle ihan älyttömästi voimia ja jaksamista!!

Oma isäni menehtyi 16.3., reilu 7,5kk:n syöpätaistelun jälkeen. Edelleen sanattomaksi vetää koko tuo sairausaika ja kuolema. Yhtenä päivänä tajusin, että tuntuu kuin elämästä puuttuisi pätkä kokonaan - oli kesä 2012, ja nyt yhtäkkiä onkin jo kesä 2013. Aloin odottamaan esikoistani joulukuun alussa, mutta raskauttakin olen alkanut vasta "elämään" isän kuoleman ja hautajaisten jälkeen. Huhtikuulta taitaa olla ensimmäiset oikeesti muistikuvat siitä ilosta, että meille on tulossa elokuussa vauva. Mutta samalla kokoajan varjostaa tieto siitä, ettei lapseni pääse koskaan tapaamaan isoisäänsä, eikä isäni ehtinyt tavata ensimmäistä lapsenlastaan. Se tekee minut edelleen todella surulliseksi.

Syöpä on kamala sairaus, joka vie kyllä niin sairaan kuin hänen läheisensäkin sellaisen helvetin läpi jota ei kyllä tosiaan voi kukaan ymmärtää ellei sitä ole itse kokenut. Nyt reilun kolmen kuukauden jälkeen parempia päiviä on jo enemmän kuin huonoja, mutta päivittäin joku asia muistuttaa joko isän elämästä, sairaudesta ja kuolemasta. Siihen vaan jotenkin pikkuhiljaa turtuu. Itken silloin kuin itkettää, sen jälkeen on taas paljon helpompi olla. Ja itse yritän nyt keskittyä perheen uusimpaan tulokkaaseen, nyt kun itsellä on siihen taas voimia. Isän sairauden aikana niitä ei ollut.

Isä sielussa ja sydämessä jatkamme koko perhe eteenpäin. <3 Ja toivotan kaikille kovasti voimia ja tsemppiä, joita itseään tai läheisiään syöpä jollain tavalla varjostaa!