Eihän tässä näin pitänyt käydä...

Meillä on suvussa periytyvä syöpä ja olen juossut viimeiset parikymmentä vuotta kontrolleissa... Olen tavallaan elänyt syövän varjossa ja varautunut sen saamaan. Äitini ja siskoni ovat kuolleet syöpään vuosia sitten.
Nyt kävikin niin, että puolisollani diagnosoitiin syöpä vähän aikaa sitten. Hän on aina ollut varsinainen terveyden perikuva joka suhteessa, minä taas se "huonompi ihminen" tällä mitta-asteikolla. En osaa suhtautua tilanteeseen mitenkään päin. En osaa eläytyä, en lohduttaa, en edes sure. Jotenkin tuntuu, että hän olisi yhtä hyvin voinut sairastua flunssaan.
Olen toki sanonut, että minua hämmentää tämä tilanne, mutta en tiedä onko siitä apua puolisolleni. Olen jotenkin henkisesti hyväksynyt omalta osaltani sen, että syöpä on kohtaloni. Nyt minun pitäisi osata luovuttaa tämä kohtalo toiselle ja seurata vierestä tilannetta. Ja tämänhän minä olen jo vierestä aikaisemmin nähnyt. Ei mitään uutta auringon alla, tosin syövän kohde on eri.