Re: Kuinka tsempata "kuolemaan tuomittua"

Tuntemuksesi ovat tuttuja monelle, on vaikea löytää oikeita sanoja, joilla lohduttaa sairastunutta. Sellaisia kun ei välttämättä olekaan.

Jatkuva sairaudesta ja kuolemasta puhuminen voi ärsyttää yhtä, toinen voi tuskastua siitä, että ollaan niin kuin ei mitään olisikaan.

Minäkin mietin koko isäni sairauden ajan, miltä hänestä tuntuu. Meillä yritettiin välillä elää "normaalisti" ja pitää toivoa yllä, mutta kaikki tuntui kuitenkin koko ajan teeskentelyltä, kun parantuminen olisi edellyttänyt ihmettä.

Jäin odottamaan, että isä ottaisi itse asian puheeksi, mutta niin ei koskaan tapahtunut. En halunnut avata keskustelua, etten purkaisi omaa suruani sairastuneelle. Itseäni kun esim. enemmänkin häiritsi tuttavien kommentit "nauttikaa jokaisesta päivästä" tai "toivoa ei pidä menettää" yms. Ei ollut mitään toivoa.

Lopulta sanoja ei enää tarvittu, me vain itkimme yhdessä. Vaikka aikaa olisi ollut, hyvästejä ei koskaan jätetty. Joissain tapauksissa kuoleva hyväksyy kohtalonsa, meidän kohdalla ei koskaan käynyt niin. Se on omaisille kovin raskasta, mutta yritän ajatella, että jokaisella on oikeus käsitellä kuolemansa omalla tavallaan ja kuolemaan liittyy väistämättä fyysistä ja henkistä kärsimystä. Paha mieli siitä kuitenkin jäi.

Toivon sinulle ja perheellesi paljon voimia.