Re: Glioblastooma

Hei, itsekin miestäni hoitaneena rohkaisen sinua hankkimaan apua ja huolentimaan itsestäsi. Omaishoitajana toimiminen 24 h vuorokaudessa väsyttää kenen tahansa. Vielä, jos potilas on hankala, jaksaminen on tuplasti vaikeampaa.

Älä välitä hänen kommenteistaan, hänellä on kurja olo, mutta ei se tarkoita sitä, että sinullakin pitäisi olla. Jotta jaksat, sinun on pakko päästä välillä pois. Huolehdi myös kunnostasi, sairaan hoitaminen on hyvin fyysistä, eikä siihen pysty, jos ei ole hyvässä kunnossa. Teillä molemmilla on vaikeaa. Joskus tuntuu, että läheisellä on vieläkin vaikeampaa.

Miehesi ei nyt kykene sinulle tukea antamaan. Yritä löytää sitä muualta. Tämäkin keskustelupalsta on hyvä paikka purkaa mieltä, kun muu ei auta. Mutta juttele lääkäreiden, sairaanhoitajien ja läheistesi kanssa, mistä saisit apua. Itke joka suuntaan, niin minäkin tein, ja loppua kohden sain asiat järjestettyä edes jotenkuten. Tosin loppua kohden tuntui, ettei mikään apu riitä, yksikään ihminen ei riitä, kun potilas ei pysty liikkumaan yhtään. Meillä oli onneksi apuna vanhemmat ja sisarukset edes jossain määrin.

Mutta aikaisemmista kirjoituksistani huomaa, ettei se aika todellakaan ollut helppoa. Nukuin öisin patjalla mieheni sairaalasängyn vieressä, häntä ei voinut jättää hetkeksikään yksin. Se onni, kun pääsi ulos lenkille, tai sai nukkua päiväunet! Nyt hänen mentyä pois, osaan nauttia vapaudestani ja elämän "helppoudesta"! Olkoonkin, että olen kahden pienen lapsen yksinhuoltaja, elämä on kuitenkin paljon helpompaa nyt. Onneksi en enää muista, mitä se oli ennen sairautta!