Väsynyt, onneton ja pelokas

Ajattelin nyt kirjoitella tänne kun epätoivo alkaa tuntua yksin koettuna ylivoimaiselta.

Äidilläni todettiin syyskuussa her2-positiivinen rintasyöpä, joka oli ehtinyt lähettää metareita luustoon, keuhkoihin ja maksaan. Olin silloin 6kk:lla raskaana ja uutinen tuli täydellisenä shokkina. Yhtäkkiä piti järjestää asunto äidille, hoitaa paperiasiat ja pyrkiä vielä pitämään itseni järjissäni. Äiti asui silloin miesystävänsä luona, enkä luottanut hoidon tason siellä olevan sama kuin yliopistollisessa sairaalassa. Lisäksi halusin äidin lähelle minua.

Jo tämä muuttoruljanssi tuntui äidin miehestä "turhalta" ja uskon että hän tuudittautui ajatukseen, että äitiäni vain hoidetaan hetki ja hän palaa takaisin miehen kanssa. Koko ajan oli kuitenkin tietona että kyseessä on kuolemaan johtava sairaus.
Lääkärit ei kuulostaneet kauhean toiveikkailta ja alkoi taistelu ajasta.

Ihme sitten tapahtui ja herceptin teki taikansa.. metarit pieneni ja selkäydin alkoi tuottaa punasoluja, trombot nousi ja kunto koheni. Parissa kuukaudessa äidin kunto parani niin paljon, että hän pystyi taas lenkkeilemään entiseen malliin ja elämään muutenkin "normaalia" elämää.
Sytostaatti/herceptin hoito jatkui, sairaalassa ramppaaminen väheni, suunniteltiin kesän reissuja..
Vauva syntyi tammikuussa, ostettiin talo ja kaikki tuntui liian hienolta ollakseen totta.

Helmikuussa sitten alkoivat päänsäryt, aivot kuvattiin, lääkärit totesivat ettei aivot ovat puhtaat ja päänsäryt muusta johtuvia. Taas juhlittiin ja oltiin toiveikkaita.
Päänsäryt paheni ja kuvattiin uudelleen, tällä kertaa sitten löydettiin metareita koko aivojen alueelta, myös pikkuaivoista. Äidillä on varjoaine yliherkkyys, josta johtuen ensimmäisissä kuvissa ei metareita näkynyt.
Alkoi sädetykset, lääkitys vaihdettiin, kortisoni otettiin myös käyttöön. Vointi huononi päivä päivältä ja päänsäryt yltyivät. Sitten päätettiin leikkauksessa laittaa suntti aivoihin, jotta paine ohjautuisi vatsaonteloon. Leikkaus onnistui ja olo koheni hiukan.

Nyt kuukauden aikana vointi on romahtanut, pidätyskyky on kadonnut, liikkuminen onnistuu rollan avulla, verenpaineet huitelee taivaissa, sytostaatti piti lopettaa, koska trombot ovat taas tulleet huimaa vauhtia alaspäin. Tänään äiti joutui sairaalaan verensokerin ja tulehdusarvojen vuoksi. Insuliinilla ei saa sokereita kotioloissa pidettyä asioissa ja pelkään että syöpä on levinnyt jo haimaankin.

Äidin mies lähti kotikonnuilleen kun oli kuulemma tärkeää menoa jota ei voi perua. Hän toimii omaishoitajana, mutta todellisuudessa on vähintään viikon tai pari kuukaudessa poissa. Lisäksi hän käyttää paljon alkoholia. olen ottanut hänen kanssaan useasti yhteen, mutta hän ei näe omassa toiminnassaan mitään vikaa, yrittää kääntää kaiken minua vastaan ja syyllistää minua asioista. Hän ei huolehdi juuri lainkaan äidin asioista, lääkkeitten jaoista, siivoamisesta tms.. Koiran hän huolehtii ollessaan selvinpäin, mutta jos viina vie voiton, äiti pyytää minua ottamaan koiran luokseni.
En epäile ettei hän äitiä rakastaisi, tuntuu vaan niin kurjalta kun asiat mitkä hänelle kuuluisi eivät hoidu.

Itselläni on nyt siis 5 kuukautinen vauva ja iso taloremppa meneillään "omassa" elämässä.
Olen koko tämän ajan käynyt päivittäin äidillä, siivoan, hoidan asioita, jaan lääkkeet, soittelen ympäri kyliä.. Eilenkin ei tällä miehellä tullut mieleen soittaa osastolle ja kysyä ohjeita, vaikka sokeakin olisi nähnyt äidin kunnon. Ja tosiaan tänään sitten otettiin sairaalaan sisään.
Pelkään niin kovasti, että tämä on viimeinen reissu sairaalaan, ettei äiti enää kotiin pääse. Kaikki tämä tuntuu niin käsittämättömältä ymmärtää ja hyväksyä. minulla ja äidillä on aina ollut todella läheiset välit, meidän perheen elämä ei ole ollut mitenkään helppoa ja paljon vastoinkäymisiä on koettu.
En vaan pysty hyväksymään sitä tosiasiaa, että minun äitini ja paras ystäväni ei enää kohta ole täällä.

Kuolemasta meillä ei äidin kanssa ole ollut keskustelua. Äiti kieltäytyi puhumasta psykologin kanssa, joten oletan ettei hän ole vielä hyväksynyt tilannetta. En halua ottaa asiaa itse esille, uskon että äiti puhuu siitä kun on valmis.
Äidin miehen mielestä teen siinäkin väärin kun luen syövästä, elinikä ennusteista ja puhun siitä mitä tulee tapahtumaan. Maalailen kuulemma tahallani piruja seinille.
Toisaalta itse koen asian niin, että tiedon etsiminen ja hoitovaihtoehdoista lukeminen on vaan hyvä asia. Lääkäreiltä olen paljon kysellyt ja saanut vastauksia, vaikka ne eivät valoisia olekkaan.

Tämä kaikki vaan tuntuu niin uskomattoman epäreilulta. Kirjoituksesta tuli aikamoinen tilitys, mutta olo parani hiukan.
Tällä palstalla on niin paljon kohtalotovereita, monet ketjut olen itku silmässä täältä lukenut :(