Isän keuhkosyöpä ja suuri suru

Isälläni on todettu keuhkosyöpä. Sitä ei voi leikata, kasvain on niin iso. Hän on mennyt viimeisien viikkojen aikana yhtäkkiä todella huonoon kuntoon. Diagnoosi oli meille kaikille läheisille suuri yllätys. Minulla on kotona 8kk vanha tyttö, ja olen niin surun murtama, että hänenkin hoitamisensa tuntuu raskaalta. Mieheni auttaa kyllä, mutta pelkään lapsen ja minun suhteen häiriintyvän kun aika suuren osan ajasta olen surullinen, poissaoleva ja itkuinen. Näen painajaisia, herään jonkinlaisiin paniikkikohtauksiin ja tunnen sellaista pohjatonta surua, jota en ole koskaan elämässäni aikaisemmin kokenut. Isä ei oikeastaan halua puhua sairaudestaan. Olen aivan neuvoton tämän ylivoimaisen surun keskellä. Miten tästä voi päästä eteenpäin niin, että samalla olisin hyvä äiti lapselleni ja pystyisin tukemaan isääni vaikka vain läsnäololla?