Epätoivo

Minä haluan kuolla! Auta minua kuolemaan arvokkaasti! Mitä vastaan miehelleni, joka huutaa, huutaa, silmissä pohjaton kauhu? Hänellä on parantumaton syöpä, hoidot on annettu ja nyt eletään kipulääkkeiden, unilääkkeiden ja mielialalääkkeiden varassa. Miehen fyysinen kunto on kohtalainen, joten ei ainakaan vielä ole laitoshoidon tarpeessa, eikä hän halua muutakaan ulkopuolista apua. Mutta miten kauan minä jaksan näitä kauhun täyttämiä pimeneviä öitä, mielialavaihteluita synkästä apatiasta raivokkaaseen epätoivoon? Usein raivo kohdistuu minuun: käsitellään kaikki pahat sanani ja tekoni vuosikymmenten takaa, osa todella tapahtunutta, suuri osa sairaan mielikuvituksen tuotetta. Jos minulle olisi näytetty seurusteluaikana filminpätkä kuluneesta vuodesta, olisin lähtenyt pakoon aikamoista vauhtia. Jos naimattoman tai eronneen osa on yksinäinen, ainakin hän säästyy tällaiselta piinalta.

Yritän olla vaipumatta samaan itsesääliin, joka miestäni kiduttaa. Ennen kaikkea haluaisin auttaa häntä tässä vaikeassa vaiheessa saamaan mielenrauhan ja nauttimaan niistä hyvistä asioista joita vielä on. Jos vain tietäisin miten.