Re: Vanhemman parantumaton syöpä. Vertaistukea?

Hei. Voimia sinulle tilanteessasi. Itse menetin isäni v. 2011 vajaa vuoden syöpäsairastamisen jälkeen. Sinäänsä tavallaan vielä yllättäen, että joulukuussa sai terveenpaperit ja isä kuoli 1.3 oltuaan vajaa kaksi viikkoa sairaalassa muiden syiden vuoksi. Syöpää ei silloin näkynyt missään vaikka kuvauksia tehtiin useita mutta sitten lauantaina,kun isän vointi oli tosi heikko ja sekavuus vain paheni niin saattohoito alkoi. Syöpä oli räjähtänyt ja isä eli siitä neljä päivää kovissa kivuissa.

Tilanteesi on siksikin tuttu, että olen myös ainut lapsi. Vanhemmat eronneet mutta onnekseni olivat loistavissa väleissä loppuun asti. Isä kerkesi nähdä kaksi lastani ja olla heidän kanssaan paljon, koska asuimemme samassa talossa. Toisessa päässä asui isä ja minä perheineni toisella puolella taloa. Oli lapsenvahti liki :) Lapsille menetys oli valtava ja itse teen töitä vieläkin sen suhteen että oppisin elämään ilman isääni. Hän kun oli minun vuoreni johon pystyin aina tukeutua oli tilanne mikä hyvänsä.

Alku isän kuoleman jälkeen oli täynnä käytännönasioiden hoitoa, paperien täyttä ym. järjestelyjä ja aika meni vain siihen, että pystyi arjen hoitamaan. Minulle valtavin suru tuli puolen vuoden päästä, kun oikiasti tajusi, että ilman isää täytyy nyt vain pärjätä elämän loppuun saakka. Se ajatus on vieläkin välillä täysin mahdotonta hyväksyä mutta kun ei ole vaihtoehtoa...

Itse kerkesin siis valmistautua isän kuolemaan neljän päivän ajan. Kävin läpi vain sitä ajatusta, että isä pääsisi pian pois valtavien kipujensa vuoksi. Silloin hänellä olisi hyvä olla vaikka itse tulisin romahtamaan totaalisesti. Tärkeintä oli isän paras, koska parantumismahdollisuutta ei ollut. Minua auttoi myös ajatus siitä, että uskon elämän tehtävän täyttymiseen ja se tuli isäni osalta täytettyä 1.3 ja jokainen sen kohtaa vuorollaan. Jos isällä ei olisi ollut syöpää, uskon, että jotain muuta olisi sitten kuitenkin sattunut, joka olisi johtanut isän kuolemaan tuona tiistai aamuna.

Itselläni suhtautuminen kuolemaan muuttui niin ettei asia lainkaan pelota minua enään. Isä on odottamassa samoin kuin pappani ja ystäväni. Ikävän kanssa oppii elämään ja välillä on oikein hyviä jaksoja ja toisinaan itkettää niin ettei ole mitään määrää. Se vain kuuluu elämään, tämä luopuminen. Kuolema kun on yhtä luonnollinen asia kuin syntymä. Isälle tuli myös luvattua, että hän voi lähteä rauhassa, minä selviäisin kyllä. Vaikeaa se on välillä ollut mutta hetket, kun olen saanut tuntea isän läsnäolon voimakkaana auttavat jaksamaan. Kävihän isä katsomassa meitä sairaalassa kun sain kolmannen lapseni. Mutta se onkin tarina erikseen..Näistä kokemuksisata olen saanut valtavasti voimaa ja uskoa siihen, että ei tämä pääty todellakaan kuolemaan vaan tämä elämä on vain hyvin lyhyt osa kaikkea tätä kokonaisuutta joka ympärillä on. Näin minä uskon.

Voimia siis sinulle tulevaan ja muista huolehtia myös itsestäsi. Ajattelin aina, että isä ei olisi toipunut jos minulle olisi jotain sattunut tai lapsilleni ja olisi varmasti vaihtanut paikkaa meidän kanssa ja itse luopunut elämästään meidän vuoksi. Siksi koitin olla vahva, jotta isän ei tarvinnut surra myös sitä että minä en jaksaisi, kun hän kuolee. Yritin tehdä hänen lähtönsä mahdollisimman helpoksi vaikka sattui niin paljon, että tuskin pystyin hengittämään. Mutta sitten kun kuolema tuli, hengitin ensimmäistä kertaa kunnolla ja kiitin, että isä pääsi kotiin. Niin rauhallisesti hän nukkui. Isä pääso pois tuskistaan ja minä selviäisin kyllä.. Senhän olin hänelle luvannut...