Re: Kuinka tsempata "kuolemaan tuomittua"

kerron sen verran tarinaani,että äitini kuoli huhtikuussa 2012 levinneeseen keuhkosyöpään taisteltuaan vuosi ja kolme kuukautta diagnoosin saamisesta. ja paino sanalla taistelu.meidän perheen motto oli,että niin kauan kuin on elämää on toivoa.jossain vaiheessa tiesimme että toivoa ei enään ollut ja luulen että äiti tiesi sen jo aikaisemmin,mutta siitä ei puhuttu ääneen.uskottiin ihmeisiin ja se auttoi osaltaan jatkamaan eteenpäin.muutama viikko ennen äidin kuolemaa,äiti selvästi luovutti. ei sanonut sitä ääneen,mutta sen näki äidistä ja siitä alkoi suurin romahdus kunnossa ja äiti saattohoidon kautta pääsikin sitten lopulta pois.me emme puhuneet kuolemasta äidin kanssa koska minusta tuntui kuin olisin hyväksynyt että kuolema saa tulla, jos puhuisin siitä ääneen. me emme myöskään liioin itkeneet äidin vierellä,koska halusimme että viimeiset hetket äidin kanssa olisivat jotain muuta kuin surua ja itkua. isä sanooi jossain vaiheessa,että itketään sitten kun sen aika on ja oli siinä oikeassa.kotona kyllä itkin ja siskoilleni,mutta äidin luona pysyin vahvana. näin pahimman surun ehkä hitusen helpottaessa,olen miettinyt paljon tapahtumia jälkeenpäin. se että pidimme toivoa yllä viimeiseen saakka ehkä aiheutti minulle sen,että äidin kuolema tuli täytenä yllätyksenä minulle vaikka ei tullutkaan.en oikein osaa selittää sitä,mutta minulla kesti todella kauan ymmärtää että äiti on oikeasti poissa. voi tietysti olla,että kuoleman sattuessa käy aina niin,en tiedä...toinen asia mitä olen miettinyt,on että olisin halunnut sittenkin kysyä äidiltä,että pelottiko häntä?en tiedä miksi,mutta sen olisin halunnut äidiltä kysyä ja sitä tulen varmaan aina katumaan. ei ole yhtä ja oikeaa tapaa miten tehdä ja mitä sanoa tai olla sanomatta kun ne ovat hetkiä joita ei kuitenkaan saa koskaan enään takaisin. olen sitä mieltä,että kuuntele sydäntäsi ja tee niin kuin se kertoo.vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten ja vaikka äiti ei juurikaan kyyneliä silmissäni nähnyt,näki varmasti hän silmistäni sen raastavan surun ja tuskan joka sydämessäni oli.äidin loppuaika olisi varmasti ollut kaikille raskaampaa eikä yhtään hyviä muistoja täynnä,jos olisimme kaikki heittäytyneet epätoivoon ja itkeneet silmät päästämme viimeiset hetket.voimia kovasti,teit niin tai näin,ei se helppoa ole kuitenkaan.