Kuka tukee puolisoa?

Lyhyesti taustatietoa: miehelläni on melanooma, joka on levinnyt ensin imusolmukkeisiin, sitten keuhkoihin ja viimeisin löytö oli pikkuaivoissa. Tämän lisäksi hänellä on myös kilpirauhasen syöpä. Olemme nelikymppisiä niin keskinkertaisen keskiluokkaisia kuin vain voi. Lapset 7 ja 10 v. Kauhea tarina, joka on kestänyt 5 vuotta, mutta vieläkin on toivoa ja taistellaan.

Niin kuin tiedätte, tämä on henkisesti aivan äärettömän raskasta. Olen käynyt psykologilla, jonka kanssa synkkasi tosi hyvin. Sain mielialalääkityksen, jonka avulla selviän ilman suurta dramatiikkaa. Mieheni ei suostu psykologille. Hänellähän on minut, sanoo hän.

Ja niinhän hänellä onkin. Mutta entäs jos minulta loppuu jaksaminen? Mitä oikeuksia puolisolla on? Saako väsyä? Saako masentua? Ei saa. Pitää vaan jaksaa. Olla pyhimys vaikka olemus muistuttaa lähinnä martyyriä.

Saako toivoa toisen ihmisen läheisyyttä? Saako toivoa, että lapsille ei huudettaisi vain siksi, että itsellä on huono olo? Saako toivoa, että ei olisi niin yksin? Y-K-S-I-N. Ei saa. Pitää vaan jaksaa.

Tänään tuli romahdus. Juuri ennen ihanien kevätjuhlien alkua työkaverini rupesi sättimään minua ihan yhtäkkiä. Tosiasiassa en edes ole varma mistä, mutta kuvittelen kuulemma olevani joku prinsessa, jonka ei tarvitse muista välittää tms. Mikäli oikein ymmärsin, hän oli edellisenä päivänä minua tervehtinyt ja en ollut tervehtinyt takaisin. Yritin änkyttää jotain, että olen ollut niin ajatuksissani. Jos aamu menee siihen, että miettii, kumpaan kaupunkiin mies haudataan; nykyiseen vain synnyinkaupunkiin, niin ei kai ihme, että ajatus ei ihan liidä ympäristön mukana? Toissapäivänä unohdin kännykät kotiin, tänään ajoin väärälle parkkipaikalle. Ajatuksissani. Ja tämä henkilö kyllä tietää elämäntilanteeni.

Tämä ilta on mennyt sitten murehtiessa Y-K-S-I-N. Syöpäläinen on Tallinnassa ryyppäämässä. Minuakin pyydettiin tänään kahteen eri paikkaan. Mutta minä olen kotona. Laumani kanssa, mutta silti niin yksin. Minä peruin koko tulevaisuuteni työelämässä mieheni ja perheeni vuoksi. En kaipaa siitä mitalia, mutta nyt tuntuu typerältä. Vai tuntuuko? Mikä on puolison paikka? Mieheni vieressä tietenkin, mutta kun minä en ole pyhimys. Minä olen väsynyt.

Voinko minä edes kirjoittaa näin? Eihän minulla ole syöpää (ainakaan todettua sellaista)? Koskeeko tämä edes minua?