Re: Glioblastooma

Niinpä, teksti livahti kesken jakeluun. Jatkanpa siis siitä: tuntuu, että sairauden fyysinen puoli on kestettävissä, autettavissa arkisissa asioissa, mutta tuo jatkuva vihamielisyys, kiukuttelu, ilkeily on kertakaikkiaan sietämätöntä. On vaikea käsittää, että mieheni kuin tahallaan vaikeuttaa yhteistä elämäämme - siis myös omaansa - riitoja haastamalla. Minulla on sellainen mielikuva, että hän katkeruuttaan riitelee itsensä kanssa, omissa ajatuksissaan ja kokee minut osalliseksi siihen vaikken ole sanonut sanaakaan. Nykyisin välttelen puhumistakin. Aamu- ja iltahalaukset lopetin kevättalvella, kun niihin ei tullut minkäänlaista vastausta. Eipä hän vastaa vaikka nykyisin sanon hyvät huomenet, katsoo vain vihaisesti. Muutaman kerran kotisairaanhoitaja on käväissyt sillä välin, kun olen ollut jokusen tunnin omilla asioillani. Siihen minulla olisi mahdollisuus noin kerran viikossa. Lisäksi olen oikeutettu 3 vrk vapaaseen kerran kuussa. Sitä en ole käyttänyt vielä kertaakaan, koskapa mieheni on jo etukäteen suhtautunut ajatukseenkin ilkeästi äyskimällä: lähdepäs lomalle. Siksi ajaksi hän joutuisi menemään intervallihoitoon. Oikeasti luulen, että meidän molempien olisi hyvä olla hiukan irti toisistamme. Välimatka tekisi kummallekin hyvää, myös hänelle. Alan olla ihan lopussa, ennenkaikkea henkisesti, mutta myös fyysisesti. Onhan minun oltava koko ajan valppaana, ettei mitään hölmöä satu ja autettava kun hän apua tarvitsee. Ja vaativa hän osaa olla. Jos etukäteen tarjoan apuani esim pukemisessa - vaatteet kun menevät usein väärin, napit selkään, kaulus helmaan, housunlahkeet vääriin jalkoihin - niin hän huitaisee minut ilkeästi pois. Toisaalta ymmärrän senkin, että hänellä on tarve yrittää itse, mutta kiukuttelua en ymmärrä.
Ja näin jatkuu ties kuinka kauan. Joskus tuntuu, että kielenikin on suussa kuin paksu möhkäle, olen niin väsynyt. Toisaalta tunnen syyllisyyttä ajatuksistani. Kiitosta en odota, kohtuullista käytöstä kuitenkin. Mieheni tosin yhtenään väittää, että minä käyttäydyn huonosti. Nyt hän on keksinyt, ettei tule syömään silloin kun kutsun. Ruoka on kuulemma ollut samaa jo viikkokausia - ei ole. Hänen makuaistinsa ei ehkä toimi, kaikki maistuu samalta. Mieliohjelma telkkarissa tuntuu olevan näpsyttely kanavalta toiselle ja sinisen "Suojattu" palkin tuijottaminen kymmeniä minuutteja palkki kerrallaan, sitten taas räpsyttely siniseltä palkilta toiselle - vaikka yhteinen suosikkidekkarimme menisi oikealla kanavalla. Puhelinta hän ei osaa enää käyttää, saa sen aina jotenkin juntturaan, samoin tietokoneen. Sitten hän huutaa minua apuun, mutta kun yritän auttaa saan vain äyskimistä ja kädellä huitomista ilmaan osakseni. Yritän olla sanomatta mitään, mutta väsyneenä pääsee suusta toisinaan vastalause. Keskustelupalstoilla saa auvoisen kuvan kohtalotovereittemme kokemuksista. Totuus ainakin meillä on piinallinen.