Kuinka tsempata "kuolemaan tuomittua"

Isälläni, 57v todettiin pahanlaatuinen aivokasvain jota ei voida leikata heinäkuun loppupuolella, jolloin hänelle annettiin elinaikaa muutama kuukausi. Parin viikon päästä diagnoosista hänelle iski aivokalvontulehdus. Isä kävi todella pohjalla, ja lääkärit valmistelivat meitä kuolemaan jo tuolloin. Isä kuitenkin selvisi aivokalvontulehduksesta, vaikka tilanne näytti todella huonolta. Tulehdus vei häneltä kuitenkin kävelykyvyn, joka tuskin kuulema enää palaa. Siitä asti on vietetty vuodepotilaselämää. Mutta isä on silti elossa.

Pari viikkoa sitten äiti otti isän vuodeosastolta kotiin, ja hoitaa häntä nyt kotona. Syöpäpotilaan kanssa elämiseen turtuu, ja arki vaan jotenkin "normalisoituu" sen mukaiseksi. Välillä on hyviä päiviä, välillä huonoja.

Koko ajan sydäntä kalvaa kuitenkin pelko menetyksestä, ja monet kysymykset varjostavat mieltä jatkuvasti. Ja pelko yltyy välillä sietämättömäksi. Kauan on vielä aikaa? Pelkääkö isä (välillä tuntuu, ettei hän aina ole mukana tässä maailmassa)? Miten voisin tsempata häntä jaksamaan ja lievittää hänen pelkoaan? Voinko sanoa hänelle, että minuakin pelottaa? Voinko sanoa hänelle, että minä uskon, että tästä vielä voitaisiin selvitä, koska ihmeitä kuitenkin joskus tapahtuu? Voinko puhua hänen kanssa asiasta aiheuttamatta hänelle ahdistusta? Voinko sanoa hänelle, että isä sinun pitää yrittää jaksaa taistella syöpää vastaan, ja ettei saa itse menettää toivoa? Onko parempi keskustella arkisista asioista, vai voinko puhua hänelle hänen sairauteen liittyvistä asioista? Ja suurimpana kysymyksenä: Voiko tästä selvitä? Yritän jaksaa uskoa viimeiseen hengenvetoon asti, että ihmeitä voi tapahtua, eikä toivoa saa menettää niin kauan kuin toivoa on. Ja niin kauan on toivoa, kun on elämää. Mutta tähän uskominen ei aina ole niin helppoa.

Itkettää. Pelottaa. Ahdistaa. Ja vielä enemmän ahdistaa, kun miettii, miltä isästä itsestään voi tuntua. Enkä tiedä, mitä voisin hänelle sanoa, jotta hän ei vaan itse väsyneenä luovuttaisi, tai menettäisi elämänhaluaan/taistelutahtoaan.

Voiko ihmeitä tapahtua? Ja kuinka saisin valettua isään uskoa ja toivoa elämästä, vaikka se jäisikin odotettua ja toivottua lyhyemmäksi?