Re: Lasten tukeminen

Hei oma tilanteeni on se, että mieheni sairasti 8/2013-11/2013 haimasyöpää, joka eteni nopeasti. Lapsemme 16- ja 18-vuotiaat joutuivat päivittäin seuraamaan isän heikkenevää vointia. Mitään kauhujuttuja emme levittäneet, mutta kerroimme lyhennetysti, mm. hoidoista ja suunnitelmista joita hoitojen suhteen tehtiin. Elettiin tietysti arkea ja yritettiin keskittyä myös lasten kouluun, harrastuksiin ja positiivisuuteen. Taustalla oli kuitenkin koko ajan luopumistyö ja elämän lopullisuuden kohtaaminen.

Kaikessa yritimme huomioida lasten yksilöllisyyden ja kyvyn käsitellä vaikeaa asiaa. Kehoitin myös viettämään aikaa isän kanssa ja keskustelemaan mieltä painavista asioista tai tulevaisuuden suunnitelmista. Muistutin että isän vointia varmasti parantaa, se että teillä on haaveita ja suunnitelmia oman elämeänne varalle ja että myös ponistelette niiden saavuttamiseksi.

Kaiken kaikkiaan tulevaisuudesta kun ei tiedä, on vaikea tukea lapsiakaan. Asiat on vain kohdattava sellaisina kuin ne tulevat ja ennen kaikkea teinille on mielestäni ihan hyvä jo kertoa totuudellisesti asioista. Lapsilla ja nuorilla on oikeus aloittaa oma sopeutumisprosessi yhtä aikaa kuin aikuisillakin. Tämä mielestäni helpotti meidän lasten lähtöä kuolinvuoteelle. Se lapsista, joka alun perin oli epäröinyt tulemista sängyn viereen tuli rohkeasti ja sai sanottua jäähyväiset, sen sijaan toinen väisti ja jäi sairaalassa käytävään. Molempien mieli oli kuitenkin rauhallinen siitä, että olivat viettäneet aikaa yhdessä isänsä kanssa vielä viime akoina sekä myös siitä, että että tulivat sairaalaan.

Surutyö on pitkä prosessi ja se ei ala kuolemasta. Vain avoin ja turvallinen ilmapiiri antavat lapsen ja nuoren surulle sanoja ja tunneilmaisulle keinot edetä. Tarkoitin sanoa siis, että voi myös sanoa, että jos haluaa kysyä sairaudesta tai mummon tilanteesta voi milloin tahansa tulla kysymään ja kertoa sitten lapsen tasoisesti missä tilanteeessa ollaan.

Voimia teillle kaikille!