Re: Epätoivo

Lämmin myötätuntoni sinulle. Olen kohtalotoverisi. Viestistäsi ei ilmene, mistä syövästä on kysymys, mutta vastaanpa siihen oman kokemukseni pohjalta. Miehelläni on pahimmanlaatuinen aivokasvain, glioblastooma. Diagnoosista on nyt n 10 kk. Leikkaus (kaikkea ei voitu poistaa), sädehoidot ja sytostaatit takana. Nyt vain seurataan tilannetta. Ennusteen tiedän, ehkä miehenikin tietää, mutta ilmeisesti torjuu sen. Nyt kun olemme jonkinlaisessa suvantovaiheessa olleet n 4 kk ja mieheni on melko pirteä, hän kiukuttelee kaikesta. Tavallisen puheeni hän tulkitsee riitelyksi ja huutamiseksi. Nyt on alkanut tulla käsittämättömiä raivokohtauksia. Hän on mm paiskonut päälleni omenia, syytä en tiedä. Kälyni jo kehotti laittamaan painavat irtoesineet piiloon, vielä en ole sitä tehnyt. Valmistamani ruoka on kuulemma mautonta ja aina samaa, vaikka tiedän olevani ihan hyvä kotikokki(makuaisti mennyt), ruoka haisee oudolle (hajuaisti yliherkistynyt), pomotan (pidän kiinni päivittäisitä rutiineista mm epilepsialääkkeen tasapainoisen annostelun vuoksi), en osaa ajaa autoa (hänellä on ajokielto kasvaimen aiheuttaman näkökenttäpuutoksen vuoksi, sen hän yrittää saada kumotuksi), sekoitan ja hävitän hänen tavaroitaan ja papereitaan (sotkee itse, unohtelee). Olen puhunut mielialaongelmasta syäpälääkärillekin, mieheni läsnäollessa tietysti, mutta mielialalääkkeitä ei saatu. Tarjottiin psykologin kanssa keskusteluja, niistä mieheni kieltäytyi turhuutena. Hänellä ei kuulemma ole ongelmaa, se on minulla. Olen itse käynyt depressiohoitajalla, saanut sieltä lohtua, neuvoja, kannustusta. Hoitaja totesi, että vaikka kaikkeni tekisin, päälläni seisoisin, potilas reagoi toisinaan näin ja juuri sitä ihmistä kohtaan, joka on hänen läheisensä, omaishoitajansa, josta hän on riippuvainen. Hoitaja myös totesi, että minä en ole depressiivinen, mutta lopen väsynyt ja silti pärjännyt hienosti mieheni omaishoitajana. Mutta se asia, mikä minua suututtaa on, että näilläkin keskustelupalstoilla viestitetään lähes aina ylen kaunista kuvaa omaishoitajuudesta, potilaan ja hoitajan välisestä rakkaudesta. Sitähän meilläkin toki on n 50 vuotisen yhteiselon jälkeen - raivokohtauksistakin huolimatta. Mutta arjen totuus on usein kovin karu, raivoa, kiukkua, oikuttelua, rähjäämistä ja jopa väkivaltaa. Tällaisten tilanteiden varalta pitäisi asioista puhua rehellisemmin,totuudenmukaisesti. On ymmärrettävää, että sairaus aiheuttaa sekä fyysisiä että psyykkisiä oireita, ahdistusta, pakokauhua, katkeruutta, raivoa. Lääkärit keskittyvät syöpäpotilaan fyysiseen puoleen, hyvä niin, mutta psyykkistä apua on nimenomaan potilaan saatava vaikka hän siitä kieltäytyisikin. Tästä on puhuttava, uskallettava puhua!