Re: syöpä vie mieheni

Voi, luin tekstisi ja oma mieheni ja meidän tilanteemme tuli mieleen. Minun mieheni menehtyi 3kk sitten aggressiiviseen aivosyöpään, hän oli 39-vuotias. Kaikki tapahtui niin äkkiä syksyllä, että hyvä kun itse pysyi kärryillä kaikesta. Mutta, ihminen on ihmeellinen, sitä saa voimia yllättävilläkin hetkillä. Minä jäin hoitamaan miestäni kotiin ja sain omaishoidontukea, vammaistukea ja kuljetuspalvelun. Erilaisia tukia on olemassa, jos tuntuu raskaalta ja haluaisi edes hetken rakkaansa kanssa. Tai sitten sairaslomaa, tuo on ihan perusteltu syy. Minä ajettelen myös, että mieheni oli sielunkumppanini, mies jota olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Se tunne ei katoa mihinkään. On vaikeita päiviä, kun ikävä iskee lujaa, sitä kaipaa noita rakkauden tunnustuksia, kosketuksia, katseita, keskusteluja ja vain sitä yhdessä olemista. Kaikki hetket kannattaa käyttää hyödyksi ja tehdä niistä mahdollisimman hyviä kaikille. Ja lapset, meillä on koulu ikäinen tyttö ja se suru tulee aaltoina, mutta onneksi on aina lähellä joku syli missä itkeä tai sitten itketään yhdessä. Onneksi on hänet vielä, olisi hirveää jäädä ihan yksin. Voimia teille, todella paljon, vaikka nämä ovatkin vain sanoja. Yhdessä te pystytte vaikka mihin, vielä kun on aikaa.