Toivottomuuden seinät

Olen käynyt jo pitkään lukemassa viestejä tällä palstalla, mutta nyt vasta rohkaistun itse kirjoittamaan. Toivon saavani siitä jotain lohtua ja toivoa itselleni, sillä toivottomuuteni vaan syvenee, enkä tiedä miten jaksaa.

Kerron teille tarinani, joka murskasi koko elämäni eikä helpotusta sille näy. Menetin äitini kaksi vuotta sitten äkillisesti syövälle kuukaudessa diagnoosista. Yhtäkkiä eloisa ja nuorekas hieman yli 6-kymppinen äitini oli poissa. Kaiken tuskansa lisäksi myös hänen viimeiset hetket olivat todella helvetilliset. Kaipaan häntä valtavasti.

Vajaa vuosi tästä hyväkuntoisella liikuntaa harrastavalla ja terveet elämäntavat omaavalla avopuolisollani todettiin peräsuolen syöpä, jota alettiin hoitamaan sädehoidoilla, sytostaattihoidoilla, leikkauksella ja väliaikaisella avanteella. Vuosi sairautta hoidettua todettiinkin etäpesäkkeet keuhkoissa ja lääkäri vakavalla äänellä ilmoitti taudin olevan parantumaton ja aggressiivinen. Nyt puoli vuotta hoidettu viikottaisilla erittäin rankoilla syto-hoidoilla. Hieman olivat metastaasit pienentyneet syksyllä otetussa tt-kuvauksessa, mutta rankat hoidot näkyvät jo rakkaani jaksamisessa. Tällä hetkellä hieman valittelee oikeaa keuhkoa ja kuumetta hieman, 37 astetta. Ehdotan lääkärille menoa.

Syöpä, josta ennen luin vaan lehdistä, onkin ympäröinyt elämämme. Kunpa saisin pitää rakkaani vierelläni pitkään, mutta kauhean toiveikas en osaa olla. Sepä ongelma varmasti onkin, sillä toivoa pitäisi säilyttää ja katsoa positiivisesti tulevaan, mutta kohdallani se on niin vaikeaa. Olen vähän yli kolmekymppinen ja pelkään tulevaisuudelta kaikkein pahinta ja nopeasti. Tiedän, ettei äitini kohtalo ainakaan helpota asioihin suhtautumista. Olen lukenut monien tarinoita, lääketiede kehittyy koko ajan ja jopa ihmeitä tapahtuu. Yritän ajatella näitä, mutta järkyttävä pelko rakkaani menettämisestä lamauttaa jo nyt.

Kiitos sinulle, joka luit tämän. Täytyy sanoa, että sekin helpottaa oloani, kun sain kirjoitettua nämä rivit muiden luettavaksi. =)