Rintasyöpä 2011

Lokakuista iltapäivää!

Kertoisin nyt oman tarinani (55v.), olen seurannut keskustelupalstaa oman diagnoosin saamisesta lähtien helmikuusta 2011.

Seulontamammografian jälkeinen puhelinsoitto ja kutsu tulla uusintakuvaan ja ulträäneen seuraavana päivänä muutti elämämme, siitä lähtien on ollut elämä ennen sitä ja sen jälkeen. Oikeasta rinnasta löytyivät multifokaaliset tuumorit, joissa ductaalinen infiltroiva karsinooma. Rinta leikattiin huhtikuussa 2011 kokonaan pois ja kainalon imusolmukkeissa 18/5 metastasointi.

Toukokuun lopulla alkoivat sytostaattihoidot Doketaxel-CEF ja niiden jälkeen viiden viikon sädehoidot (joka arkipäivä 250 km ajoa) ja viiden vuoden hormonihoito (Arimidex)

Sytot alkoivat vauhdikkaasti, ensimmäisen tiputuksen jälkeen kotona tulin erittäin kipeäksi (vatsa/selkä), sairaalasta neuvottiin tulemaan heti ambulanssilla, kipulääkityksellä saatiin kipu taltutettua mutta sytomyrkky kierteli elimistössä ja haki taas heikkoa kohtaa ja löysi hampaan juuren (hampaat oli hoidettu ennen sytoja) ja hammas sai lähteä kokonaan. Ja sitten hiukset lähtivät, sitähän osasinkin odottaa ja paino tipahti 7-8 kg vaikka söin ja kiitos lääkkeiden en ollut pahoinvoiva. CEF-tiputuksien aikana valkosolut laskivat ja niiden parantumista jouduttiin odottelemaan ja sädehoidot pääsin aloittamaan lokakuun alkupuolella.

Mieheni oli ollut huhtikuun leikkauksesta lähtien kanssani kotona (kiitos hänen työnantajalle) ja hän palasi työhönsä marraskuussa ja jäin päivisin yksin kotiin. Olin erittäin väsynyt ja jaksamaton, mutta sovin kuitenkin töihin paluusta tammikuusta lähtien osasairauspäivärahalla. Elämä tuli tosi raskaaksi, töiden jälkeen en jaksanut muuta kuin nukkua ja yöt nukuin huonosti hikoiluaaltojen johdosta ja käteni oli kipeä ja turvoksissa (lymfa ja tukihiha käytössä). Toukokuussa yhdessä työterveyslääkärin kanssa aloimme pohtimaan osatyökyvyttömyyseläkettä ja sain sen. Nyt olen töissä joka toinen viikko ja sateisesta syksystä huolimatta tuntuu valoa olevan jo näkyvillä ja kävelysauvat ovat saaneet ulkoilua. Eläkeviikon aikana saan hoitaa itseäni ja levähtää kun siltä tuntuu, niin jaksan taas käydä töissä viikon "täyspäisesti".

Tottakai takaraivossa on koko ajan pelko uusiutumisesta ja kuulostelen itseäni nykyisin herkemmin ja kuten toisetkin ovat kirjoittaneet, että tietynlainen vakavuus on päässyt pinnalle ja ei tee mielellään suunnitelmia pidemmälle ajanjaksolle.

Lapset ovat jo aikuisia ja he olivat tietoisia koko prosessin ajan missä mennään, rintasyöpä ei ole mikään tabu minun lähipiirissä, siitä saa puhua ja pitääkin puhua ihan vapaasti. Työyhteisössänikin
saa puhua tissittömyydestäni ääneen ja heittää vitsiä.

Syysterveisiä kaikille teille ja elämme nyt Roosa nauha -aikaa!